Mitäs sitten?

Rimakauhua. Niin siinä käy kun on riittävän kauan kirjoittamatta. Pitäisi kirjoittaa jotain tosi hyvää kun kerran kirjoittaa. Huomenna on aina hyvä päivä ja yhtäkkiä juttuidea onkin jo vanhentunut. Harmittaa, ja sitten vielä vähemmän saa aikaiseksi kirjoitettua. Blogi on kyllä usein mielessä ja aina tuntuu pieni pisto sydämessä, kun en edes muista koska olen viimeksi täällä käynyt.

Kevät oli täynnä töitä, koulua, kunniatehtäviä, matkoja, hyvästejä, uuden opettelua ja elämää suurempia muutoksia, joista kerron kun sen aika on. Mukana on ollut paljon suuria tunteita. Iloa ja intoa, onnea, ylpeyttä ja kiitollisuutta, mutta myös surua, kaipuuta, haikeutta ja jopa ripaus pettymyksiä. Pienen ihmisen energia on rajallista ja blogille sitä ei ole viime aikoina riittänyt.

Nyt on kuitenkin tullut aika pysähtyä. Palasin viime viikolla viimeisimmältä ulkomaan matkalta ja seuraava odottaa vasta elokuussa. Koko olemus huutaa, että nyt on pysähtymisen ja nollauksen hetki. Onneksi nyt on aikaa. Aikaa hengittää. Aikaa tutkiskella tätä hetkeä. Aikaa etsiä uutta suuntaa. Nyt on myös aikaa tehdä gradua ja keskittyä omaan joogaharjoitukseen. On tilaa ottaa lenkkeily taas osaksi elämää ja on intoa ja mahdollisuus aloittaa blogi tai jopa molemmat blogit uudelleen. Päällimmäisinä tunteina ovat ihmetys, odotus ja jopa pieni hiljainen into tulevasta.

Tämän kirjoituksen punainen lanka loistaa poissaolollaan, mutta jostain on aloitettava. Tällä kertaa tämä teksti saa luvan tehdä sen. Joten tervetuloa takaisin mukaan tämän pienen tutkimusmatkailijan pieniin ja suuriin seikkailuihin. <3 En edes tiedä mistä alottaisin.

Koska kaikki on mahdollista

Viime vuonna taisin kirjoittaa vuoden vaihteessa, että joka vuosi pitäisi tehdä jotain sellaista, mistä kyseinen vuosi jäisi loppuelämäksi mieleen. Edelleen olen samaa mieltä. Mitä se sitten on 2016? Sitäpä en uskalla vielä sanoa, sillä katsokaas kun...

En olisi tiennyt vuoden vaihteessa 2014, että vielä saman vuoden elokuussa istuisin lentokoneessa Aasiaan - paluulippu vasta seuraavan vuoden puolella. En myöskään tiennyt viime vuoden alussa edes haluavani joogaohjaajaksi - mitä nyt siitä joskus sarkastisesti vitsailin. Reilu kuukausi myöhemmin kuitenkin olin jo ilmottautunut ja aloittanut koulutuksen Hima Happineksessa. Toisin sanottuna vielä tähän aikaa vuosi ja kaksi sitten (eli tammikuun lopussa) olin täysin tietämätön näistä tulevista maailmaani mullistavista asioista.

Nämä suuret tapahtumat eivät olleet millään lailla pitkän linjan suunnitelmia, mutta silti ne ovat ehdottomasti niitä mistä kyseiset vuodet tulen muistamaan - toki 2015 psykologialle pääsy jää myös kirkkaasti mieleen. Kun tilaisuus tuli eteeni ja pieni ääni sisälläni kuiskasi "mitäs jos..." tiesin, että suunnitelmiini oli tullut muutos. Hetkeäkään en ole katunut äkkinäisiä päätöksiä. Päin vastoin, lähes päivittäin olen näistä päätöksistä edelleen kiitollinen.

Halusin kertoa tämän teille, sillä itse inspiroiduin tästä ajatuksesta todella kun tämän pari päivää sitten tajusin. Pohdin, että mitä suurta teen tänä vuonna, enkä oikein keksinyt mitään itselleni todella mieleenpainuvaa. Sitten se iski. Ei minun vielä tarvikaan. Jotain ikimuistoista aion tänäkin vuonna tehdä - mitä se sitten on, jään itsekin jännityksellä odottamaan!

Ole avoin mahdollisuuksille ja rohkene tarttua tilaisuuksiin. Silloin saatat löytää itsesi hyvinkin odottamattomista tilanteista. Tilanteista, jotka tulet muistamaan lopun ikääsi! Seuraavia seikkailuja odotellessa pidetään silmät, korvat ja sydän avoinna! <3

Unelmien vuosi

Millä yhdellä sanalla kuvailisit vuotta 2015? Jossain oli tällainen haaste. Olen sitä miettinyt paljon ja olen lopulta saanut siihen vastauksen. 

Olen toteuttanut pitkäaikaisen haaveen psykologian laitokselle pääsystä, keksin ja toteutin alkuvuodesta aika yllättäen kummuneen intohimon joogaohjaajakoulutuksesta ja olen siinä samalla tutustunut itseeni aivan uudella tavalla. Ensi vuonna saan nauttia tämän vuoden hedelmistä. Minulla on ohjattavia joogatunteja kolmessa eri paikassa, jatkan super mielenkiintoista matkaani kohti psykologin pätevyyttä ja pystyn nyt enemmän kuin koskaan ennen olemaan oma itseni.

Arvatenkin sana jolla kuvaisin kulunutta vuotta on unelmat. 

Tämä vuosi alkoi Gileiltä ja silloin muistan miettineeni, että haluaisin jatkaa unelmien toteuttamista, mutten oikein tiennyt että voisinko tehdä enää mitään yhtä merkittävää kuin puolen vuoden Aasian reissuni. Näköjään pystyin. Paljonkin. 

Jos jotain tämä vuosi on minulle opettanut niin ainakin sen, että miltä tuntuu kun jokin asia tuntuu omalta. On se sitten opiskelupaikka, työ, tyyli tai tapa olla. Sitä en halua jatkossakaan unohtaa.

No mitäs sitten vuonna 2016? Miten tiivistäisit tavoitteesi ja toiveesi tulevalle vuodelle? Itse en ainakaan vielä osaa tiivistää tulevan vuoden toiveitani yhteen sanaan, mutta kolmeen voin yrittää. Tasapaino, hyvinvointi ja elämästä nauttiminen. Siinä on tavoitteeni huomenna alkavalle vuodelle. Suuria muutoksia en tällä hetkellä halua, sillä olen onnellinen siinä missä nyt olen. Nyt vain nautin aiempien vuosien mullistuksista. Siihen päästäkseni uudenvuoden lupaukseeni kuuluu pieniä välitavotteita ja jokin karkea suunnitelma minulla on siitä, miten seuraavat 365 päivää tulevat menemään. Mutta olen myös oppinut, ettei liian lukkoon lyötyjä suunnitelmia kannata tehdä, sillä koskaan ei tiedä mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Ja se jos jokin on jännää!

Innolla ja hyvillä mielin toivotan tervetulleeksi vuoden 2016 ja kaiken sen mitä sillä on tarjottavana. Kiitollisena ja onnellisena hyvästelen vuoden 2015. Olit kaikkea sitä mitä toivoinkin - ja vielä paljon enemmän.

Kiitos teille kuluneesta vuodesta ja ihanaa ja toiveiden täyteistä tulevaa vuotta teille kaikille! <3 

Valonliekki pimeässä

Joulunaika vaan on niin parasta.

Joulukuun puolivälin jälkeen on kauhea loppukiri, ehkä jopa pieni stressin poikanen ennen jouluaattoa. Jouluaattona taas kaikki on valmista ja vihdoin saa antautua joulurauhalle. Perhe kokoontuu yhteen viettämään vuodesta toiseen säilyneitä perinteitä ja menu ja päivän kulku ovat kaikille tuttuja - ei siis syytä stressata. Jokainen virittäytyy joulutunnelmaan tavallaan - saunoen, vieraillen edesmenneiden haudoilla, kuunnellen joulurauhan julistusta, katsoen jokavuotiset jouluohjelmat televisiosta, laulaen tai kuunnellen joululauluja tai pyydystäen mantelia joulupuurosta. Joulupäivällinen on pientä loppusilausta vaille valmis pöytään kannettavaksi ja haastellisinta jouluaatossa onkin yrittää olla syömättä itseään epämukavaan ähkyyn. Lopulta se pieni, lapsuudesta jo tuttu jännitys helpottaa kun isot ja pienet pääsevät hypistelemään kuusen alle piilotettuja lahjoja. Omatekoisten, toivottujen, jokavuotisten ja yllätyksellisten lahjojen jälkeen tahti vain hidastuu entisestään. Loppuilta meneekin istuessa ja ihmetellessä sitä kun saa vain olla.

Sama toimettomuus jatkuu joulupäivänä. Jääkaappi on täynnä valmiita edellisen päivän herkkuja ja jokainen voi syödä juuri silloin kun se omasta navasta hyvältä tuntuu. Saatuja lahjoja on kiva tutkia ja parasta on antatutua peiton ja tyynyn väliin juuri silloin kun se parhaimmalta tuntuu.

Syvän joulurauhan ja levon jälkeen on Tapaninpäivänä hyvä vähän virkistäytyä tapsantansseissa! Pyjaman saa vaihtaa pikkumustaan ja kotipaikkakunnan yöelämä täyttyy yläaste- ja lukioaikaisista tutuista ja tutun tutuista. Tällöin yleensä tulevat ilmi nekin juorut, joita Facebook ei ole vielä paljastanut.

Tapaninpäivän jälkeen tulee välipäivät, jotka itse saan tänä vuonna lomailla kullan kanssa. Toiset saavat myös jatkaa lomia, toiset käyvät tekemässä vuoden viimeiset työt valmiiksi, jotta tulevan vuoden saa aloittaa puhtaalla pöydällä.

Joulupyhät ovat nerokas keksintö, sillä ne katkaisevat pimeän kaamosajan jouluvaloilla ja kynttilöillä sekä kultaavat ja sinetöivät kuluneen vuoden. Lopulta saapuu uudenvuoden aatto. Rakettien paukutus on hyvä muistutus siitä, että seuraavana päivänä vuosiluku kasvaa jälleen yhdellä - vaikka tämänhän ainakin itse sisäistän täysin vasta pääsiäisen tienoilla..

Uutena vuotena on hyvä pysähtyä miettimään kuluneen vuoden iloja ja suruja - olla kiitollinen onnistumisista ja kaikesta hyvästä ja samalla voi miettiä miten seuraavana vuonna voisi välttää aiemmat suden kuopat. Kaiken hyvän voi tallettaa syvälle sielun sopukoihin ja kaikesta turhasta on hyvä päästää viimeistään silloin irti. Uudenvuodenlupauksella voi sitouttaa itsensä omaa elämänlaatua ja onnellisuutta parantavaan toimintaan seuraavaksi 365 päiväksi.

Kuinka ihanaa, että pimeimpänä vuoden aikana meille on annettu näin valoisa ajanjakso! Nautitaan siitä täysin rinnoin ja otetaan ilo irti hyvästä ruuasta, rakkaasta seurasta, hyvien aikojen muistelusta ja edessä siintävistä mahdollisuuksista. Niistä nimittäin on jouluntaika tehty.

Ihanaa joulunaikaa ja taikaa teille! <3
Ps. Hae vielä yksi pipari! ;)

Ai mikä joulumieli?

Kirkkokansa hei! Missä se joulumieli on?!

Äitini ja 92-vuotiaan ämmini (isoäitini) kanssa päätimme toissapäivänä lähteä hakemaan lisäboostia joulumieleemme kirkossa järjestettävästä joululaulukonsertista. Laitoimme ykköset ylle, pakkasimme rollaattorin takakonttiin ja ajoimme kirkkoon. Vaikka lähdimme liikkeelle hyvissä ajoin, ei kirkon saavutettuamme tyhjiä penkkejä ollut kirkon puolesta välistä eteen päin. Ymmärrettävästi 92-vuotiaalla näkö ja kuulo eivät enää toimi samaan tapaan kuin alle kuusikymppisillä ja halusimme saada ämmin mahdollisimman eteen, jotta hänkin voisi nauttia konsertista täysillä. 

Pahoittelut kurjista kännykkäräpsyistä! En ollut suunnitellut kirjoittavani konsertista, joten kamera jäi kotiin. 

Kirkkokansan vastaanotto suorastaan järkytti minua. Rollaatorilla eteen päin rullaillessamme ihmiset alkoivat ihailla kämmeniään tai kengän kärkiään ja kun puoli tyhjien rivien päistä kysyi, että olisivatko he voineet tiivistää, jotta ämmi mahtuisi reunaan, oli vastaus että me halutaan istua tässä reunassa. Aijaa? No mutta eihän siinä sitten. Me viedään ämmi salin perälle, niin että te saatte istua metrin lähempänä käytävää. Ai mitä lähimmäisen rakkautta! Kolmannen paikkatiedustelun jälkeen naamat irvessä yksi penkkirivi suostui tiivistämään sen verran, että ämmi mahtui istumaan. Monestakaan syystä, joista mainittakoon vaikka korkea ikä, kuulolaite ja huono liikkuvuus, ämmiä ei haluttu jättää yksin, joten minä olin jäämässä istumaan käytävälle rollaattorin päälle ja äiti oli lähdössä salin perälle etsimään itselleen paikkaa. Pienen ähinän, tuhinan ja happamien ilmeiden jälkeen mekin lopulta mahduimme kuin mahduimmekin kirkon penkille, vieläpä ämmin kanssa samalle. 

Missä ihmisten käytöstavat?! Meille ainakin jo tarhassa, viimeistään ala-asteella opetettiin, että vanhempia ja vanhuksia pitää auttaa ja kunnioittaa! Nämä enimmäkseen keski-ikäiset jouluilonlähettiläät olivat selvästikin käyneet erin koulun. 

Jos 92-vuotias on vielä niin reipas, että pääsee paikalle kirkkokonserttiin pitkän pukemisen, vaivalloisen autoon kulkemisen, autosta nousemisen, kirkon portaitten kapuamisen ja monen hengähdystauon jälkeen, niin olisiko reilua jos hänkin saisi nauttia konsertista parhaalla mahdollisella tavalla? Kovin paljon aiemmin ei voi penkkiä lähteä varaamaan, sillä väsy iskee iäkkäseen ja huonokuntoiseen nopeasti ja toinen viheliäinen on tietysti meille kaikille tuttu vessahätä, josta eroonpääseminen myös iän myötä hankaloituu. Kirkon tulisi mielestäni säästää eturivistä huonokuntoisille ja liikuntarajoitteisille paikkoja, mutta jos niin ei käy, niin olisiko meiltä muilta vähän paremmassa kunnossa olevilta liikaa pyydetty ottaa nämä ihmiset huomioon? Olisiko suuri vaiva liukua penkillä muutama metri sivummaksi tai jopa miettiä, että vaikuttaako parin penkkirivin peruutus konsertista nauttimiseen omalla kohdalla? 

Olin tyrmistynyt ja sydäntä vihlaisi katsoa ämmiä rollaattorin kanssa arka hymy huulillaan yrittäessään tehdä hyvää vaikutusta penkkien päissä istuviin penkinvartijoihin. Vastassa oli käytävällinen happamaa joulukansaksi itseään mieltävää väkeä. Sama toistui hetkeä myöhemmin toisen rollaattorin kanssa kulkevan seurueen kohdalla. Ja kyse harvoin edes on siitä, että vanhus olisi jotenkin ulkoisesti epäsiisti tai muutoinkaan luotaan pois työntävä, sillä väittäisin, että mitä vanhempaan kansaan mennään, sitä enemmän kirkkoon menoon edelleen panostetaan. Joten en keksi mitään muuta syytä tällaiselle käytökselle kuin ihmisten itsekkyys. Ja se jos jokin on surullista.

Onneksi jo hetkeksi kadonnut joulumieleni palautui, kun konsertti alkoi. Kaksi mieslaulajaa ja pianisti saivat kirkon soimaan kauniisti. Eniten sydäntäni lämmitti toisen laulajan antaumuksella esiintyminen, kun äänen tuotto alkoi varpaista ja jatkui päälaelle asti. Toinen laulajista taas lisäsi tilaisuuteen särmiä Hugh Grantia muistuttavalla charmantilla olemuksellaan ja hienostollisella (onkohan se edes sana?) esiintymisellään. Lopulta minäkin sain sen mitä olin tullut hakemaan - herkistyin joululaulujen äärellä. 

Mutta me kaikki, jotka käymme konserteissa tai oikeastaan kaikki jotka poistumme kotoamme; Muistetaan lähimmäisen rakkaus ja empatiakyky. Jonain päivänä vanhempasi, sisaruksesi ja muut läheisesi ovat vanhoja ja huonokuntoisia ja kirkon joululauluissa käynti ei ole vain yksi talosta poistuminen muiden joukossa, vaan jotain paljon enemmän. Se on yksi niistä harvoista arjesta poikkeavista tapahtumista - olettaen tietysti, että konsertista kuulee tai näkee jotain. Etkö toivoisi heille silloin jotain parempaa kuin naaman nyrpistyksen ja joustamattoman omista oikeuksista kiinnipitämisen? Ja ystäväiseni, suurella todennäköisyydellä joku päivä se ollaan sinä ja minä, jotka rullataan rollaattorilla puuskuttaen ja askel kerrallaan tarkasti astuen pitkin kirkon käytävää. Olisitko silloin itse kiitollinen hymystä ja epäitsekkäästä ystävällisestä eleestä? 

Karma is a bitch. Just saying. ;)
Peace! <3

Miten se syksy niinku noin omasta mielestä meni

Fuksisyksy tuli, fuksisyksy meni. Blogin mitättömän päivitystahdin vuoksi ei varmaan tarvitse kertoa, että kiirettä on ollut. Ja vaikken sillä ylpeile, eikä se välttämättä ole se miten haluaisin kulunutta aikaani kuvata, niin onnekas olen kun voin sanoa että kiire on ollut asioiden parissa joista todella nautin (poikkeuksena yksi puheviestinnän kurssi, kiireiset nälkäkuoleman partaalla tehdyt kauppareissut ja välillä asunnossani vierailevan pyörremyrskyn jälkien siivoaminen). Muutoin kiirettä on pidellyt, koska en ole osannut mistään hauskasta luopua.

Kaksi pääainetta työllistää kahden pääaineen verran. Parasta on, että psykalle pääsyn jälkeen asenteeni myös pitkäaikasta murheenkryyniä, yhteisöviestintää, kohtaan on muuttunut täysin. Nyt pakollinen paha on muuttunut mahdollisuudeksi ja olen kiitollinen, että olen viestintätieteiden laitoksella roikkunut viimeiset viisi vuotta. Vihdoin minulle alkaa hiljalleen selvitä miksi.

Ryhmätyöt, Unelmat+Inspiraatio-kurssi, psykan työelämäopinnot ja niistä erityisesti "itkukurssi", josta kerron seuraavissa teksteissä enemmän, ovat olleet ehdottomasti yliopistosyksyn parasta antia. Joogatuntien sijaistaminen ja niistä saatu ihana palaute on antanut paljon itsevarmuutta ja intoa nuorelle lokakuussa valmistuneelle ohjaajalle. Siksi onkin ihanaa, että keväällä saan kuusi omaa tuntia! Jos kiinnostuit, nähdään yliopistolla, Ready Set Polella tai Kuntomaailmalla!

Parasta tässä syksyssä on kuitenkin ollut uudet ihmiset, joita olen saanut tavata. Paljon hymyjä, uteliaisuutta, intoa, rohkeutta ja kauniita sanoja. Onnekkaana sain syksyn aikana myös yhden sydänystävän lisää. <3

Niin paljon uutta ihanaa on tullut, ettei kaikelle vanhalle ihanalle ole ollut aikaa ja nyt uuden vuoden haasteena onkin löytää tasapaino näiden kahden välille. Eniten vanhasta elämästä kaipaan tankotanssia, valokuvausta ja bloggaamista, joille toivon löytäväni aikaa taas tammikuusta alkaen. Haluaisinkin jo kertoa ensi vuoden suunnitelmista, joissa häämöttää ulkomaita, yks pikkugradu, kesätyötön kesä, noin 60 opintopistettä ja joogatunteja, mutta niistäkin voin kertoa vielä myöhemmin lisää.

Nyt olen Rovaniemellä viettämässä joulua - kalenterissa on neljä viikkoa tyhjiä sivuja! Luvassa on kaksi viikkoa Lapin lumoa rakkaan perheen parissa ja sitten kaksi viikkoa sohvan nurkassa kainalossa kuheretelua ja koiran ulkoilutuslenkkejä ihanan toisen perheeni kanssa. Aikaa jää myös kirjoille, omalle joogaharjoitukselle, ideoinnille, jouluherkuille, hyville keskusteluille ja naurulle.

Tulipa paljon pilkkuja ja listauksia, mutta niin siinä käy kun yrittää kertoa kolmen kuukauden tapahtumat lyhyesti ja ytimekkäästi!

Sanonpa vielä, että ikävöin tätä. Kirjoittamista. Omien ajatuksien jäsentelyä. Muiden blogeja. Teitä lukijoita. Ihanaa, ettette kaikki ole kadonneet sieltä! <3 Huomenna kirjoitan joulumimelestä joululaulukonserteissa kirkossa, nyt sen kimppuun. Pus! 

Kun maailma on kaaoksessa

- niin jokaisen täytyy tehdä osuutensa.

Olen parina vuonna ilmottautunut nälkäpäiväkerääjäksi, tänä vuonna vihdoin toteutin sen. Reilun kahden tunnin aikana ystäväni kanssa kerättiin summa, joka ei ole kymmeniä, vaan satoja euroja. Emme nähneet kuin yhden toisen kerääjän samalla alueella, joten tulkitsimme olleemme tarpeellisia. 

Aluksi tuntui, että vain keski-iän korkeammalle puolelle ehtineet tekivät lahjoituksia, mutta lopulta tilanne tasaantui. Lapsiperheissä lapsille opetettiin solidaarisuutta antamalla kolikot pieniin kouriin, joiden omistaja ylpeänä ja innoissaan kippasi ne lippaisiimme. Annoimme jokaiselle reippaalle pikkulahjoittajalle kiitokseksi tarran. Keski-iän portaalla olevat tulivat seteleiden kanssa hymyillen kantamaan oman kortensa kekoon. Suurin yllättäjä oli noin itseni ikäinen tyttö, joka tuli iloisesti ilmoittamaan, että "tahtoisin laittaa rahaa siihen laatikkoon" ja kaivoi kahdenkymmenen euron setelin esiin ja sujautti sen lippaaseen. 

Paljon antamisen iloa, eikä ollenkaan urputusta. Harvoin olen ollut yhtä ylpeä suomalaisuudestani. 

Jos olet ikinä miettinyt kerääjäksi ryhtymistä, niin ensi kerralla ota kaveri mukaan ja tule mukaan! Suosittelen lämpimästi. Sinun ei tarvitse kuin ilmestyä paikalle henkilötodistuksen kanssa - ei mitään muuta. Meillä oli todella kivaa ja koko touhusta tuli niiiiiin hyvä mieli - itse oli tehnyt jotain hyvää ja lisäksi näki muidenkin osallistuvan näihin maailmanlaajuisiin talkoisiin. Nukuin seuraavan yöni rauhassa. 

Keräystä edeltävänä päivänä olimme syömässä vegaanikeittoa erään ystäväni ystävän luona ja siellä kerättiin myös lahjoituksia nälkäpäiväkeräykseen. Seteli sujahti omastakin kukkarosta. Miten ihana idea! Ja sellainen, jonka voi tehdä mihin vuodenaikaan tahansa ja lähes tulkoon kuka vain pystyy keiton ja sämpylät kustantamaan lähipiirilleen. Tätä ideaa taidan matkia joulukeräyksien aikaan... 

Muutenkin olen hurahtanut nyt hyväntekeväisyyshommiin. Huomenna menen Mannerheimin lastensuojeluliiton tapaamiseen, jossa puhutaan tukihenkilöksi ryhtymisestä ja nälkäpäiväkeräyksen yhteydessä selvisi, että SPR:llä on myös paljon toimintaa, johon voisi osallistua. Yliopiston kampusryhmä esimerkiksi järjestää henkisen hyvinvoinnin tukea opiskelijoille ja peli-iltoja lasten psykiatriselle osastolle jne. Mitähän muuta nuori psykologin alku voisi haluta tehdä vapaa-ajallaan? Toki jotta joskus voin olla pätevä auttaja, täytyy koittaa muistaa säästää vähän aikaa myös niille opinnoille..

Maailmassa on nyt niin moni asia kallellaan - mihin suuntaan, riippuu ihan siitä keneltä kysyy. Mutta iän, opiskelupaikkani sekä onnellisen elämäntilanteeni puolesta koin, että nyt minun on tehtävä jotain. Jokaisen kykenevän on nyt aika ryhdistäytyä ja alkaa näkemään tätä maailmaa omaa etupihaa pidemmälle. On se sitten hymy vastaantulijalle, mummon ostoskassien kantamista portaissa, vapaaehtoiseksi ilmoittautumista tai lahjoituskeräyksiin osallistumista, jokainen voi tehdä jotain. Ja se on se miten tämä maailma muutetaan. Yksi hyvä teko kerrallaan.

Minulta kysyttiin millaista työtä haluan tehdä valmistuttuani. Vastaukseni oli, että haluaisin työskennellä työkykyisten ihmisten kanssa. Ihmisten, joilla käytännössä on kaikki hyvin, mutta joista tämä nyky yhteiskunta ja maailmanmeno on vienyt mehut, ja jotka ovat ajautuneet elämään lähinnä elämisen pakosta. Ilman jokapäiväisestä elämästä nauttimista ja aina seuraavaa lomaa tai viikonloppua odottaen, jotta sunnuntaina voi taas ahdistua arjen paluusta. Koska jos kaikki ne ihmiset löytäisivät lapsenkaltaisen uteliaisuutensa ja optimisminsa uudelleen jokapäiväiseen elämäänsä, olisi heillä paljon annettavaa niille, jotka kamppailevat omien eri tyyppisten ongelmiensa kanssa. Yksilön hyvinvointi ja tasapaino ovat tärkeitä, koska yksilöitä ovat kaikki päättäjätkin. Ja sanokaa minua naiiviksi tai inho-optimistiksi tai ihan miksi vain, mutta uskon, että tyytyväisyys ja todellinen hyvä olo vähentää itsekkyyttä. Ja itsekkyys jos jokin on tämän maailman suurin ongelma, josta lähes kaikki paha saa alkunsa. 
Ja jos joku haluaa nyt huomauttaa, että miksi rikkaat eivät sitten jaa omastaan enemmän, kun niillä on kaikki niin hyvin, niin muistuttaisin, ettei raha todellakaan yksistään tuo onnea. Joskus jopa päinvastoin. 

Minut sai lopulta tähän marssiin mukaan yhden illan pohdintani. Jos minä suomalaisena, terveenä kahden tutkinnon opiskelijana, valtion tukemana uudessa ja kalustetussa 25 neliön yksiössäni pelkään ja olen huolissani omasta, perheeni, kansani ja kotimaani tulevaisuudesta, niin miltähän siitä pienestä yksin rantaan ajautuneesta pakolaislapsesta mahtaa tuntua? Uskon, että totuus on liian paha meille täällä Suomessa käsiteltäväksi. Vähän kuin tupakka-askien varoitukset eivät vaikuta tupakoitsijoihin, koska totuus on liian paha ja aiheuttaa liikaa ahdistusta, jolloin se vaan sivuutetaan. Samoin mekin varmaan pystymme sivuuttamaan monia maailmalla tapahtuvia kauheuksia. 

Monia asioita kärjistellään ja systeemejä käytetään väärin hyväksi ja hätä ei aina ole todellista, ymmärrän sen. Enkä ole sitä mieltä, että jokaisen pitäisi päivittäin murehtia maailman menoa, ei missään nimessä. Päinvastoin kannuistaisin jokaista olemaan päivittäin kiitollinen siitä mitä on. Mutta ehkä olisi hyvä tiedostaa, että maailmassa - myös Suomessa - on paljon apua tarvitsevia ja väitän, että jos luet tätä blogia - mikä tarkoittaa, että sinulla on jonkinlainen vempain ja netti käytössäsi ja olet tarpeeksi sivistynyt ja valveutunut, että osaat niitä käyttää - niin sinullakin olisi varmasti jotain annettavaa. Itse toimin kahdelle eri järjestölle kuukausilahjoittajana ja vaikka vajaa 200 euroa vuodessa on iso summa opiskelijabudjetissani, ei se kuukausitasolla tarkoita kuin kahden baarista ostetun siiderin hintaa. Ensi viikolla suunnittelen verenluovutkseen menoa pitkän tauon jälkeen ja innolla odotan mitä annettavaa minulla voisi olla MLL:lle ja SPR:lle. Kun halu auttaa iskee, täytyy siihen tarttua. 

Jokainen kolikko ja jokainen pienikin teko lasketaan. Siksi haluan haastaa sinutkin hetkeksi pohtimaan. Mikä on sinun panostuksesi maailman parantamiseksi tänään, ensi viikolla ja loppuvuonna?