torstai 20. helmikuuta 2014

Tosielämän Ben Afflec - tarina kuin elokuva

Jokainen meistä rakastaa elokuvia, joissa sankari pääsee vaikeuksien kautta voittoon ja saa lopulta naisensa, eikö? Tällä kaavalla on tehty useita ajatuksia herättäviä ja tunteita sykäyttäviä elokuvia. Ensimmäisenä mieleen tulee vaikkapa Cold Mountain tai Pearl Harbor. Yhteistä näille elokuville on nuoren kova kohtalo ympärillä myrskyävän sodan pyörteissä. Kotiin jää rakastava tyttöystävä tai vaimo. Nuoren parin ero on itsessään jo sydäntä raastava. Viimeisten hyvästien tuska on käsittämätön kun toivoo ja rukoilee, että näkisi toisen vielä elossa ja samaan aikaan ajatukset valtaa henkeäsalpaava pelko siitä, ettei niin käykään. 

Rehellisyyden nimissä sanottakoon, ettei tämä kuva ole itseottamani, ikävä kyllä..:) Se on tässä blogissa ensimmäinen laatuaan ja on otettu täältä


Elokuvissa nämä sankarit kokevat silmitöntä väkivaltaa ja kärsimystä, joihin me ruudun toisella puolen olemme jo nykymaailman telvisiotarjonnan vuoksi tottuneet. Vaikka se tuntuu pahalta, se on osa elokuvan draamakaarta ja siksi kuuluu elokuvaan. Sen voi hyväksyä. Sitä paitsi "se on vain elokuva" ja elokuva sijoittuu tuhansien kilometrien päähän lämpöisestä, pehmeästä kotisohvasta ja elokuvassa esitetyistä tapahtumista on kulunut jo ainakin 100 vuotta.

No, sitten sankarimme on kärsinyt ja menettänyt toivonsa useaan otteeseen kunnes on löytänyt sen aina uudelleen rakkaansa valokuvaa katsoessaan. Ja lopulta, pitkän taipaleen jälkeen hän saapuu kotiin. Mutta koska kukaan ei ole nähnyt häntä elossa vuosiin, on hänet julistettu kuolleeksi ja vaimo on rahapulan tai yksinäisyyden vuoksi ottanut itselleen uuden lemmityn.  Elokuvissa sankari saa naisen ja vaimo lopulta palaa urhoollisen, kovia kokeneen sankarinsa luo. Millainen elokuva sellainen muka olisi, missä Ben Afflect tulee viimein kotiin ja Kate toteaa että nääh, jään Joshin luo ja Ben muuttaa tyytyväisenä naapuriin ja kaikki ovat kavereita keskenään? En kyllä katsoisi toista kertaa..

Mutta sitten itse asiaan. Lapin Kansa on julkaissut tarinan Eino Hietalasta. Viimeinen sotavanki perustuu saman nimiseen kirjaan ja kertoo 26- vuotiaana sotavangiksi jääneen Einon tarinan koskettavasti ja tehokkaasti. Kotiin jää Anni-vaimo pienen pojan kanssa. Vankivuosien aikana Eino uskoo olevansa kasvotusten kuoleman kanssa niin usein, että lopulta turtuu ajatukseen ja jopa lohduttautuu sillä. 

Useista Venäjän vankileireiltä ja äärimmäisen epäinhimillisissä oloista selvinnyt Eino palaa 10 vuoden jälkeen kotiin. Tuntia ennen kuin hänet on tarkoitus julistaa kuolleeksi, tulee tieto venäjältä hänen elossa olemisestaan. Isä ei tunnista poikaansa asemalla. 

Anni on mennyt naimisiin toisen miehen kanssa ja heillä on yhteinen lapsi. Eino ymmärtää jos Anni haluaa pysyä miehen luona. Anni ei halua. Kymmenen vuoden odotuksen jälkeen hän palaa Einon luo. Päätös ei välttämättä ole helppo jos uusi mies on ollut hyvä Annille. Eihän hän enää edes tunne puoliksi sokeutunutta, hampaansa ja osan varpaistaan menettänyttä Einoa. Mutta nainen tekee mitä sydän sanoo. Tässä jälleen yksi elävä esimerkki tosirakkaudesta. Älkäämme siis aliarvioiko rakkauden voimaa.

Eino on ollut vaiti tarinastaan 50 vuotta syystä, jonka voit lukea jutusta. Nyt hän on jo 96-vuotias ja on päättänyt lääkärinsä rohkaisemana jakaa tarinansa meidän kanssamme. Kaiken kokemansa jälkeen viimeinen kotiin palannut sotavanki jaksaa yhä hymyillä ja nauraa. Mistä kaikesta ihminen voikaan selvitä?

Tarina osuu lähelle ja siksi se pysäyttää, koskettaa ja herättää tunteita. Pistää miettimään. Tapahtumista on reilusti alle 100 vuotta. Kyseessä on toinen, vielä elossa oleva suomalainen. Ja edellistä ei ole tarkoitettu mitenkään rasistisena kommenttina, mutta toista suomalaista ymmärtää vain toinen suomalainen, ihan niin kuin joka kansalaisuudessa. 
Nuori Eino menetti elämänsä kymmeneksi vuodeksi. Kymmenen vuotta, joita hän ei koskaan saa takaisin. Tilalle tulivat pysyvät traumat. Hän koki sanoinkuvaamattoman kauheita asioita ja monien muiden tapaan toivoi jo kuolevansa. 
Eino kuitenkin selvisi ja pystyi jatkamaan elämäänsä. Monien tuhansien muiden kohdalla se viimeinen ja synkin toive toteutui.

Koska en pysty mitenkään luomaan tähän samaa tunnelmaa kuin Lapin Kansan jutussa, suosittelen lukemaan sen täältä

Sotasankareiden aika ei ole vielä ohi - ei edes Suomessa.

3 kommenttia:

  1. Samanmoista tapahtuu edelleenkin maailmalla. Suomessa ei ehkä niinkään. Sotasankarit on erittäin lähellä sydäntäni ja arvostan heitä niin paljon ettei sille varmaan ole sanaakaan olemassa! Kiitos muistutuksesta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sota ja sen olemassa olo on jotain niin kauheaa, ettei sitä mieluiten ajattelisi. Minä myös herkistyn joka kerta kun joku minua muistuttaa siitä mitä kaikkea isovanhempamme ja heidän vanhempansa ovat tehneet ja kärsineet tämän maan vapauden puolesta. Jokainen rintamalle lähtenyt on ollut jonkun lapsi, isä, veli, ystävä tai rakastettu. Omassa pienessä maailmassani en halua edes miettiä mitä se on käytännössä ihmisille ja perheille tarkoittanut ja tarkoittaa edelleen sotivissa maissa.

      Kiitos kommentistasi! Mukavaa, että aihe herätti ajatuksia:)

      Poista
    2. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

      Poista

Kiitos kaunis kommentista! <3