Pieniä Suuria Seikkailuja : Olet niin pieni että mahdut hyppysiin

"Kiharat, tummat hiukset, siniset silmät, kauneuspilkku. Vahva kaunis nainen, itsenäinenkin. Luonteeltaan seikkailija, ei sellainen, joka kulkee muiden perässä tai edes niin kuin muut olettavat. Oman elämänsä herra voisi sanoa.

Hiljalleen alkavat oireet, epämääräiset oireet. Syykin löytyy sattumalta. Vakava sairaus, sanovat lääkärit. Kaikki edellytykset terveyteen kuitenkin vielä on. Uskotaan, pelätään, toivotaan. Rukoillaan. Ensimmäinen ottelu säikäyttää, vie voimia ja jättää pelon mahdollisista tulevista taistoista. Kuitenkin perusterveenä ja vahvana voi selviytyä voittajana. Voi saada uuden mahdollisuuden iloita jokaisesta alkavasta aamusta ja olla kiitollinen jokaisesta kuluneesta päivästä.

Palautuminen edellisestä on vielä kesken kun jo koittaa toinen erä. Taistelu jatkuu, vastustaja ei vain enää ole sama. Se on muuttunut niin, etteivät entiset ihmeet enää auta. Mutta tästä on selvitty ennenkin, miksei nytkin. Voimia on vielä.

Hoidot alkavat ja niin putoilevat kiharat jälleen. Ei se haittaa, kunhan tästä selvitään hän sanoo. Pahoinvointi tulee pysyäkseen, se on läsnä jokaisessa hetkessä. Ruoka ei maistu, ei mene alas vesikään. Kilo kerrallaan tippuu matkan varrelle ja metri metriltä askel käy raskaammaksi. Kun hyvien uutisten olisi jo aika saapua, tapahtuukin äkillinen muutos –huonompaan. Apua tarjotaan, mutta nainen on selviytyjä, pärjää kyllä. Lopulta pakon edessä ylpeys murtuu ja itsenäisyys on enää ajatus vain.

Elämän ilo voi palaa suurella liekillä alusta loppuun tai se voi sammua yhtäkkiä yllättäen. Tai tehdä molempia. Toivoa on niin kauan kuin elämääkin, niin ne väittävät. Mutta jos toivo otetaan pois? Kerrotaan, ettei ole mitään tehtävissä. Mitä jää jäljelle? Kiitollisuutta menneistä, iloa saadusta ajasta, tyytyväisyys hyvästä elämästä? Surua menetyksistä, vihaa kohtaloa kohtaan, epätoivoa? Pelkoa, katkeruutta?

Miksi minä?

Vaikka tilanne näyttää lopulliselta niin saahan sitä silti salaa toivoa ihmettä. Ihme ei kuitenkaan tapahtunut tänäänkään. Olo pahenee ja voimat heikkenee, kunnes loppuvat kokonaan. Seikkailun viimeinen luku on alkanut, vaikkei sitä kukaan ääneen halua sanoa. Silmät painuvat väkisin kiinni, haluaisi olla lähellä, muttei jaksaisi puhua. Ei halua olla vaivaksikaan. Lopulta toive elämästä vaihtuu toiseen.

“Kunpa pääsisi jo pois” kaikuu sairaalan tutuksi tulleessa huoneessa.

Lopun lähellä rakkaimmat saapuvat. Hellä käden kosketus, surulliset väsyneet katseet, äänet täynnä myötätuntoa, rakkautta. Kukaan ei tiedä mitä kuuluisi tehdä, miten olla, mitä sanoa. Paljon on sanottu, paljon on vielä sanomatta. Mutta kyllähän ne tietävät. Minäkin tiedän. Tunti tunnilta, minuutti minuutilta hän hiipuu luotamme pois. Pienen hymyn jaksaa vielä ennen kuin silmät sulkeutuvat – viimeisen kerran.

“Siirtyi ajasta ikuisuuteen” ja me vain mietimme mitä se tarkoittaa. Mietimme, mitä olisimme voineet tehdä? Ei ollut keinoja auttaa, se on vaikeinta hyväksyä. Mitä olisimme voineet sanoa? Kiittää hyvistä vuosista, toivottaa hyvää matkaa? Ehkä meidän ei tarvinnut sanoa mitään. Kyllähän hänkin tiesi. Pakkohan hänen oli tietää.

Miksi sinä?

Herra antoi ja Herra otti pois. Kyyneleet eivä lopu, suru syvenee tiedon iskostuessa tajuntaan ja ikävä on tullut jäädäkseen. Mutta meillä on muistot ja meillä on elämä. On hiljaista, enää ei ole kiire mihinkään. Kauneuspilkku edelleen kaunistaa rauhallisia, levollisia kasvoja.

Hyvää matkaa mummo. Kiitos kaikesta."

Eilen 12.12.2013 kolmen vuoden urhean taistelun jälkeen mummo nukkui luotamme pois. Yllä oleva teksti lähti koulutehtävästä (puhe siunaustilaisuuteen), mutta olikin ehkä enemmän osa omaa surutyötäni. 70 -vuotias mummoni sairasti syöpää, mutta positiviinen ja urhea asenne säilyi aina viimeisiin hetkiin asti. Ja vaikka ikävä on kova ja suru suuri, lohtua tuo tieto siitä, että nyt mummolla on hyvä olla. Ei enää neuloja, tippapusseja eikä pahoinvointia. Siihen ajatukseen on hyvä turvata.

"Nähdään sitten jouluna" olivat viimeiset sanani mummolle – tällä erää. Sain hymyn ja vilkutuksen takaisin.