Kihlauutisia

Kirjoitettu eilen 25.5.14.

Tänään tapahtui se, mitä on jo lähes yhdeksän vuotta odotettu (tai ainakin vähintään viimeiset kolme vuotta). Serkkuni polttareiden jälkimainingeissa sain puhelun:

-Ois yks juttu.. Ollaan menty kihloihin.

Rakas ja ainoa veljeni, Akseli, viimein kihlasi elämänsä naisen. Hengityksen salpaus, onnen kyyneleet, kimittävä ääni, sekava puhe – nämä ovat yllättyneen ja onnellisen pikkusiskon tuntomerkit.

Vollotukseksihan tämä koko päivä on mennyt. Nytkin itkua pidättelen VR:n pikajunan vihreäseinäisessä vaunussa. Yritän parhaani mukaan olla näyttämättä häiriintyneeltä ja olla pelottelematta kanssamatkustajia. Jostain  syystä tuo uutinen mullisti minunkin maailman, vaikkei se minuun liitykään juuri millään tavoin. Nuoripari on ollut jo vajaa yhdeksän vuotta yhdessä ja järjellä ajateltunta tämän ei pitänyt tulla minään yllätyksenä. Toisaalta pitkän odottelun aikana aloin jo tottua ajatukseen, että no “sitten joskus”.

No nyt on “se joskus”. Veljeni on mennyt kanssasi-on-aika-ihanaa-vaiheesta tahdon-viettää-kanssasi-loppuelämäni-vaiheeseen.  Ehkä syy omien pasmojeni sekoamiseeni on se, ettei me enää ollakaan samassa vaiheessa veljeni kanssa. Hän ja hänen rakkautensa ovat yhdessä ottaneet askeleen portaalle, jonka näkymistä minä en vielä tiedä mitään ja joka minulle on edessä “sitten joskus”. Se on niin suurta, niin tärkeää, hienoa ja pelottavaa. Niin aikuista. Ja silti se ei käytännössä muuta mitään.

Paitsi kaiken.

Edes tieto Aasian harjoittelusta ei  kaikessa suurudessaan yllä lähellekään tämän uutisen tasoa. Tämä on vaan niin paljon suurempaa. Kaksi minulle rakasta ihimistä ovat päättäneet viettää elämänsä yhdessä. Veljeni tyttöystävä ja avopuoliso muuttuikin tuon puhelun myötä tulevaksi kälyksi, veljeni mahdollisten tulevien lasten äidiksi – ihmiseksi, joka tulee olemaan jatkossakin suuressa roolissa minunkin elämässäni. Meistäkin tulee perhettä niin kuin englanniksi sanotaan: sister-in-law.  Miten edes voisin olla rauhallinen?

Olin tulossa rippileiriltä kun äitini ensimmäisen kerran mainitsi, että veljelläni on joku tyttö. Joku M:llä alkava sen nimi oli.. Ehkä noin viikkoa myöhemmin äitini tuli tohkeissaan aamulla herättämään minua: “Sen tytön kengät on eteisessä! Se tyttö on ollut meillä YÖTÄ!!”

Ja niin me tapasimme Minnan. Kukaan meistä, tuskin edes nuoripari itsekään, olisi silloin yhdeksän vuotta sitten osannut arvata, millaisen matkan he olivat juuri aloittaneet.

Tuolloin asuimme veljeni kanssa vielä kotona ja siksi olen ollut läsnä heidän kasvussaan ja tietysti he myös minun. Vaikka Minna oli alusta asti minulle todella mukava, olin aluksi veljestäni kovin mustasukkainen. Joku tyttö muka… Jossain matkan varrella varautunut omistava asenteeni kuitenkin vaihtui mutkattomaksi ystävyydeksi sekä alitajuntaiseksi tyytyväisyydeksi veljeni onnea kohtaan.

Meillä on nyt jo Minnan kanssa paljon yhteisiä muistoja, Kävimme samaa koulua, ja olimme paikalla, kun toinen valmistui. Kiharsimme toistemme hiukset Rukin tanssiaisa varten ja juoksimme yhdessä ensimmäisen puolimaratonimme. Olemme viettäneet uutta vuotta mökillä Hetassa ja lentäneet kesälomareissulla Atlantin yli. Minna itse asiassa oli ainoana paikalla silloin, kun minä tapasin K:n. Innolla odotankin, mitä kaikkea on vielä edessä. Mitä ikinä se onkaan, meitä tulee aina yhdistämään yksi asia, nimittäin rakkaus minun veljeäni, Minnan sulhasta kohtaan.

Pari päivää sitten mietin, että alkaako aikuisuus siitä, kun osallistuu ensimmäisiin polttareihin. Ei välttämättä. Mutta kun lähes samanikäinen isoveli menee kihloihin, silloin tietää olevansa jo aika lähellä. Mitä isoveli edellä, sitä pikkusisko perässä. Niin se on aina mennyt.

Ja ei, minulla ei tule olemaan teille omakohtaisia kihlausuutisia lähitulevaisuudessa, mutta nyt se tuntuu minullekin paljon todellisemmalta. Mahdolliselta ja jopa todennäköiseltä. Ehkä siinä toinen syy tunteiden tuiverrukseen. (Kolmas on varmaan viikonlopun kestäneissä polttareissa hyvin nukutut yöt, terveellinen ravinto sekä todella riittävä nesteytys..)

Tätä kirjoittaessani pari penkkiriviä taaempana:

-Äiti Akseli ei päästä irti! kuuluu pienen tytön turhautunut parahdus. –Pyydä nätisti, että Akseli päästä irti, ohjeistaa lämmin äidillinen ääni. –Akseli, voitko päästää irti, toistaa tyttö kärsivällisesti. –En päästä! kuuluu hyväntahtoinen, hullunkurinen  ja naurunsekainen pienen pojan huudahdus. Pienen väittelyn jälkeen keskustelu päättyy itkuun ja minusta tuntuu, kuin olisin aikamatkalla.

Lopulta Akseli varmaan päästi irti. Ei tainnut pieni tyttö ymmärtää pyyntönsä vakavuutta. Eikä tyttö myöskään voinut tietää, että vuosia myöhemmin joku kaunis toukokuinen päivä tuo sama hassunkurinen, kiusoitteleva isoveli soittaa vain kertoakseen menneensä kihloihin.

Onnea ja pelkkää hyvää tuoreelle kihlaparille; rakkaalle veljelleni ja tämän upealle morsiamelle! Olette  niin ihania yhdessä ja niiiiin älyttömän tärkeitä minulle! En jää ihan vielä odottelemaan hääkutsua, mutta kunhan niihin ei menisi toista yhdeksää vuotta...

Terveisin tunteitaan kasaava ylpeä pikkusisko sekä onnellinen ei enää wannnabe vaan gonnabe nato (=aviomiehen sisar,  kuulostaa hassulta, mutta tarkistin googlesta!).  

Lisää vollotusta.

<3