Kulttuurikatsauksen jatko-osa

Tässä on nyt jatkoa eiliselle tekstille. Aiheena siis suomalainen asenne ja elämänkatsomus verrokkimaana Amerikka. :) Pahoittelu teknisistä ongelmista, joista saatat olla tietoinen, jos vierailit blogissani juuri ennen julkaisua. Mökkeily ei taida olla bloggaajan paratiisi.. Anyways, aloitetaan tämän päiväinen postaus miettimällä vaikka ihan normaalia arkipäiväistä käyttäytymistä.

 Jenkkilässä melkeinpä mihin tahansa menet ihmiset tervehtivät ja kysyvät sen lisäksi, että mitä kuuluu. Eihän 99%:a kysyjistä oikeasti kiinnosta, että mitä tuntemattomalle ihmiselle kuuluu ja kysymykseen tuleekin vastata joka kerta, että "hyvää kiitsos, entä itsellesi?".  Alkuperäinen kysyjä vastaa poikkeuksetta, että "kiitos, hyvää". Olisi täysin sopimatonta alkaa siinä kohtaa valittelemaan huonosta terveydestä, parisuhdekriisistä tai pankkitilin tyhjyydestä. Edes säästä valittaminen ei tämän rituaalin aikana ole välttämättä kohteliasta. Mutta ihmiset puhuvat toisilleen, hymyilevät, luovat katsekontaktin ja huomioivat toisen ihmisen olemassa olon.

Meanwhile in Finland eli  katsotaanpa mitä suomessa tapahtuu samassa tilanteessa: 

-Hei. 

- ...(hiljaisuus)

Okei, tämä on vähän karrikoitua, mutta voin kertoa, että tällaisia kohtaamisia olen kokenut asiakaspalvelutyössä enemmän kuin tarpeeksi. Ei puhetta, ei katsekontaktia. Ja tämän jälkeen pitäisi jaksaa hymyillen tervehtiä seuraavaa asiakasta? Tai mitä vastaa perus suomalainen (ei siis persu, vaan ihan keskiverto kansalainen) kun häneltä kysytään, että mitä kuuluu? Eipä tässä kurjuutta kummempaa. Ihan hyvää.. No eikait tässä mitään ihmeellistä. Joka päivä samaa p*askaa eri paketissa. Ehkä jälleen karrikoitua, mutta silti hyvin yleistä. Mahdollisesti tässä vaiheessa myös avaudutaan omista ongelmista ja alakuloisuuden keskellä usein myös unohdetaan kysyä toisen osapuolen kuulumiset. 

Sitten toinen esimerkki. Kahdeksannella luokalla kysyin matikan opettajaltani, että mitä minun tulisi saada seuraavasta matikan kokeesta, että saisin todistukseen arvosanaksi 9. Hän vastasai tyhjentävästi, että "Karoliina, sinä olet kasin oppilas". Joten turha edes yrittää! Voin kertoa, että sen jälkeen oli kyllä motivaatio huipussaan. Saman kohtelun ystäväni oli saanut enkun opettajilta lukiossa. Ei kuulemma ikinä tulisi pärjäämään englannin kielellä. Niin hän nyt kuitenkin oli kaksi kuukautta yksin reissaamassa englanninkielisessä maassa ja oli saanut hyvää palautetta kielitaidostaan.

Kurkataan sitten jenkki high schooliini. Parilla kurssilla kurssisuoritukseen kuului kirjoittaa kirje omista kuulumisistaan opettajalle joka viikko. Opettajat siis oppivat tuntemaan oppilaansa ainakin joissain määrin ja tiestivät sen mitä oppilaat heille halusivat kertoa. Mistä tiedän, että he lukivat kaikkien kirjeet? Koska kun kirjeet palautettiin, ne olivat täynnä opettajan tekemiä hymiöitä, piristystä-ja rohkaisusanoja tai muuta mukana intoilua. Totta puhuttuna tämä tapa aluksi hämmensi minua. Minun täytyy kutsua opettajaa mrs, mr tai ms nimikkeillä, mutta silti he halusivat tietää kuulumiseni. Kun jouduin vaihtamaan perhettä kesken vuoden, pystyin kirjoittamaan sen aiheuttamasta hämmennyksestä ja surusta kirjeessä ja opettaja ymmärsi miksi läksyt oli tekemättä ja sain rohkaisevia lauseita takaisin. Ja kun pääsin mukaan koulun musikaaliin,  kerroin siitäkin ja sain paljon innostuneita huutomerkkejä ja hymiöitä takaisin. Suomessa ala-asteen jälkeen kutsun opettajia etunimeltä, mutta enpä muista, että kukaan heistä olisi kysynyt mitä minulle kuuluu. Ainakaan sinä aikana kun olin vielä heidän oppilaansa.

Ystäväni kertoi, kuinka matkalla rannalle joka aamu tuli juteltua tuntemattomille koiranulkoiluttajille ja vastaantulijoille ja naapurit saattoivat tuosta noin vain kysyä, että tuletko illalla meille syömään. No tulen! Suomessa taas tuntuu, että oma seura on paras seura ja monet sosiaaliset tilanteet on välttämätön paha. Usein puhutaan, että olisi kiva jos olisi sellaista ja sellaista tapahtumaa, mutta kun järjestetään niin sitten ketään ei ilmesty paikalle. "Viitsi ei kukaan lähteä mukaan, jos jotain yrittää" soi tähän väliin päässä. Tämä tuntuu olevan kauhean yleistä Suomessa. 

Jenkeissä nautin suunnattomasti naapuruston yhteisistä cook-outeista, katukirppareista ja kirkon ja koulun järjestämistä tapahtumista. Aina tapahtumissa oli väkeä ja suurin osa osallistujista kantoi oman kortensa kekoon tuomalla leivonnaisia, tuoleja, vettä jne. Yhteisöllisyys näkyi myös kirkon toiminnassa. Sunnuntaina muistettiin kaikkia kirkon jäseniä, jotka kamppailivat sairauden tai muun onnettomuuden kanssa. Tietyissä tilanteissa, esimerkiksi tulipalossa kotinsa menettäneita tai äkillisesti leskeksi jääneitä tuettiin koko seurakunnan voimin. Ovelle vietiin ruokaa, messussa kerättiin rahaa, kaivettiin vanhoja käyttökelpoisia huonekaluja ja astioita väliaikasiksi ratkaisuiksi ja niin edelleen. Se oli minusta suorastaa ihailtavaa. Meillä yhteiskunta on ottanut holhoamisen vastuulleen. Jenkeissä yhteiskunta ei ota kovinkaan suurta vastuuta yksittäisestä ihmisestä, ja silloin jää yhteisöjen vastuulle huolehtia toinen toisistaan. Ja siinä on minusta jotain, mistä me suomalaiset voisimme ottaa oppia, vaikka periaatteessa valtion on ainakin tarkoitus huolehtia meistä.

Itsekään en kyllä tunne naapureitani. Olen sen verran avoin luonteeltani, että jos joku tulisi kolkuttamaan ja kutsumaan naapuri-iltaan saattaisin jopa mennä. Mutta monet varmasti pitäisivät tällaista kutsua todella outona ja lähtisivät ajatuksesta, ettei sinne kuitenkaan tule muitakaan, jolloin on noloa olla ainut joka on ilmestynyt paikalle. Puhumattakaan kiusallisuudesta mikä syntyy kun meitä onkin vain kaksi paikalla. Huh, en kyllä mene. Tai että tämä on vain väliaikainen asunto, ei mitään hyötyä opetella tuntemaan naapureita. Ei siitä ehkä olekaan hyötyä juuri sinulle juuri sillä hetkellä. Mutta mistä sitä tietää mitä kaikkea naapureihin tutustumisesta voisi seurata? 

Suomessa keskitytään omien kokemusteni mukaan helposti asioihin, mitkä on huonosti. Tässäkin on asia jossa ihailen jenkkituttujani. Ei niin ikävää asiaa, etteikö siitä jotenkin toiveikkaan positiivisena kirjoiteta esim Facebookissa. Vaikka minusta amerikkalainen uskonnon korostus on jollain tapaa myös tekopyhää, niin sillä on ihmisiin uskomaton voima. Se pitää ainakin tuntemani ihmiset asenteeltaan luottavaisina, tyytyväisinä ja hyväntuulisina. En tiedä kuinka paljon siitä on oikeaa uskontoon kuuluvaa uskoa, ja kuinka paljon opittua käyttäytymistä, mutta siihen nojaudutaan. Uskotaan, että vaikeuksista selvitään. Uskotaan, että jokin suurempi vie unelmissa eteen päin. Uskotaan, että jokin suojelee ja kannattelee. Ja onhan silloin paljon helpompi lähteä tavoittelemaan unelmia, yrittämään. Voi turvallisin mielin koetella rajojaan, kun takaraivossa on ajatus, että kyllä kaikki selviää. Kyllä kaikki järjestyy.

 Jotenkin minä koen, että Suomessa on vähän sellainen ajatus, että olet mikä olet ja et muuksi muutu. Kynnys lähteä yrittämään mitään on niin kauhean suuri, koska taustalla väijyy pelko epäonnistumisesta ja sen aiheuttamasta häpeästä ja haitasta. Itsekin syyllistyn tähän. Hain useamman vuoden lääkikseen ja kun tajusin, ettei se olekaan sitä mitä haluan, niin pitkään mietin hakemista ihan vain sen takia, ettei minua leimattaisi epäonnistujaksi! Niin monta kertaa haki, ei päässyt, luovutti. Epäonnistui. Se oli se mitä pelkäsin ihmisten ajattelevan. Onneksi lopulta muistin, että itseänihän varten minä täällä elelen.

Nämä pari postausta saattavat kuulostaa Jenkki-oodilta ja Suomi-itkuvirreltä samassa paketissa, mutta se ei kuitenkaan ole tarkoitukseni. Minulla vain sattuu olemaan omakohtaista kokemusta näistä kahdesta maasta ja siksi pystyn niitä vertailemaan. Olen iloinen suomalaisuudestani ja totta on, että monet asiat ovat paljon huonommin rapakon tuolla puolen. Nyt puhun kuitenkin ainoastaan asenteesta ja tavasta suhtautua elämään ja siinä mielestäni amerikkalaisilta voisi ottaa mallia. Ja poikkeuksia varmasti löytyy niin täältä kuina Ameriikoistakin, mutta käsittelen tässä stereotypioita, mutta myös omia kokemuksiani. Koska kukaan ei jaksa kuunnella loputtomiin dissausta omasta maastaan niin lopetan tämän tältä erää ja toivon vain, että olen onnistunut jollain tavoin tuomaan pointtini esiin. :) Pika kertauksena:

Eikö olisi ihanaa pystyä sanomaan teininä äidilleen monta kertaa päivässä, että "äiti, olet rakas" ihan arkisessa tilanteessa, ilman, että kukaan tekee kuolemaa? Tai isänä voisit pussata tytärtäsi otsalle tai poskelle hyvänyöntoivotuksen yhteydessä, ilman mitään sen suurempaa syytä. Tai kun teet vahingossa liikaa hernekeittoa, voisit pyytää naapurisi myös syömään ja vielä niin, että he vilpittömästi tulisivat ilman, että ajattelisivat sinulla olevan taka-ajatuksia. 

Tai eikö olisi aika hienoa kun voisi sanoa unelmistaan ääneen ilman, että joku toteaa, ettei niin ikinä tapahdu. Et sinä ikinä pysty siihen. Ei sellainen ole mahdollista. Älä elättele turhia toiveita. Tai mikä parasta, et kuulisi omaa ääntäsi syöttämässä noita musertavia lauseita itsellesi.

Minusta ainakin olisi. 

Tasapuolisuuden nimissä kaivoin kännykästä kuvia muistuttamaan myös niistä rikkauksista, joita meillä täällä Suomessa on. Laitoin myös tähän lauantai-illan iloksi viisaita sanoja iloiselta ystävältäni Joelta!

Korkki alhaalla oikealla kuvaa tämän hetkistä elämänkatsomustani (eli ainakaan minä en voittanut sitä 13 miljoonaa lotossa..) ja koska tuo lause varmasti pitää paikkaansa niin lottotappio ei haittaa! :] Tulin tänään kauniseen Lappiin erinomaisessa seurassa, edessä on loistavia ulkoilua, valokuvausta ja puusaunaa sisältäviä päiviä, jääkaappi on täynnä lempiruokiani ja tänä iltana saan sujahtaa lakanoihin, joissa olen turvallisesti nukahtanut ensimmäisen kerran jo ala-asteella. Eli ainakaan minulla ei ole tänään mitään valitettavaa.  Hymyilen onnellisesti, ja te ainakin tiedätte miksi. (Korkki vasemmalla alhaalla) :)