Murheellisten laulujen maa

Suomi on kuin onkin murheellisten laulujen maa. 

Ai miten ne laulun sanat menee? Osaatte ne ihan varmasti! Mä voin aloittaa niin yhtykää mukaan: 

Ei se elämä ole pelkästään ruusuilla tanssimista.

Elämä on.

Nämä kortit on jaettu ja näillä on nyt pelattava. 

Aina ei voi tehdä sitä mistä tykkää. 

Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa. 

Ei auta itku markkinoilla.

Itku pitkästä ilosta.

Ei kannata lähteä merta edemmäs kalaan.

Ei leikki leivässä pidä.

Minä en voi sulle tässä nyt iloksi muuttua.

Ei raha puussa kasva.

Ei kurjuutta kummempaa.

Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.

Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee.

Sopii kuin nyrkki silmään.

Ei tämä yhteiskunta sillä tavalla pyöri, että me kaikki vaan haaveiltaisiin ja oltaisiin hyvällä tuulella!

Sanoinhan, että osaisit! Varmasti olet ainakin kuullut. Tässä oli nämä pari ensimmäistä säkeistöä, jatka vapaasti niin pitkään kuin haluat.

Eilen puhuttiin ystäväni kanssa suomalaisesta perus elämänasenteesta. Ystäväni on juuri tullut maailmalta ja oli reissullaan huomannut saman kuin minäkin aikoinaan jenkkilässä (jos en ole kertonut, niin olin yläasteen jälkeen vuoden vaihtarina Pohjois-Carolinassa): Jostain syystä Suomessa on vaikea olla tyytyväinen ja hyvän tuulinen ja vaikka olisikin, niin se piilotetaan visusti muilta! Ja jos ei piiloteta, niin sittenhän vasta outo olet.

Tämä on vähän erikoinen pointti, mutta minusta suomenkielessäkin itsessään on jotain hyvin lannistavaa. Tai ainakin tavassa jolla käytämme sitä. Kun vuoden puhuin englantia, ja nyt kun sitä on käyttänyt paljon sen jälkeenkin, niin minulle on jäänyt sellainen tunne, että englanniksi on jotenkin helpompi olla hyvän tuulinen. Se tulee kuin itsestään. Suomenkielessä täytyy nauraa tai erikseen tehdä selväksi, että on hyvällä tuulella. Taiwanilainen ystävänikin sanoi, että suomi kuulostaa konekivääriltä, ikään kuin yrittäisimme puheellamme ampua toisiamme. Tätä kommenttia ennen olin jutellut äitini kanssa leppoisaan sävyyn pullan leipomisesta, jonka jälkeen ystäväni oli vielä tarkistettava, että onhan minulla ja äidilläni kaikki hyvin. 

Ehkä tuntemuksillani kielen vaikutuksesta asenteeseen ja ilmaisuun on jotain perää. Jos mietitään vaikka tätä klassista englanninkielistä esimerkkiä "I love you". Se on sellainen minkä voi sujauttaa mihin vaan! "Love u mum!", " You are my besti friend, I love you", "I love your hair!". Itse koin tämän jenkkirakastamisen ensimmäistä kertaa high schoolini käytävällä. Ensimmäisinä päivinä yritin selittää uusille koulukavereilleni jotain vahvalla suomalaisella korostuksella. Eräs tyttö, jonka olin tavannut päivää aiemmin, rupesi nauramaan ja totesi "I love you Karoliina!". Siinä tilanteessa meni suomalainen ihan lukkoon! Mitä siihen kuuluu vastata! Thanks? I love you, too? Sorry, but I'm not into girls..? Suomalaiset säästelevät visusti rakkaudenosotuksiaan, eikä ihme. Onhan "minä rakastan sinua" maailman pisin ja vaikeimmin lausuttava lause, eikä edes niin kauniin kuuloinen. "Luv u" on helppo luikauttaa mihin tahansa ja minäkin aloin rakastamaan kaikkia ja kaikkea vaihtovuoteni aikana. Minusta olisi ihana rakastaa ja tulla rakastetuksi paljon enemmän suomeksikin, mutta eihän se vain käy päinsä. Ei meillä Suomessa.

Suomessa työ ja raadanta on se juttu, ainakin aiemmilla sukupolvilla on ollut. Ajatus kulkee jotenkin niin, että vain kovalla työllä ja kurjuudella voi selviytyä ja suoritua elämästä kunnialla. Liian helpolla ei voi eikä saa päästä. Mitä kovempi työmies, sen parempi. Kaikki muut ovat onnenonkijoita tai häntäheikkejä. Nyt käsittääkseni tilanne on onneksi hiljaksiin muuttumassa, mutta silti Suomessa tuomitaan lähes poikkeuksetta kaikki sellaiset, jotka eivät suostu tekemään 8-17 työpäivää, vaan tavoittelevat elantoaan muilla tavoin. Hulluksi myös leimataan, jos päätät vaihtaa alaa kun sinulla on jo hyvätuloinen ammatti – ei sen niin väliä viihdytkö siinä vai et. Kun olet sinne asti kerta päässyt niin eihän sitä nyt voi hukkaan heittää! 

Ja mites sitten ne yrittäjät? Voi niitä yrittäjiä. Se sanakin on itsessään jo niin lyttäävä (vertaa englannin kielen businessman/enterpreuner). "Mä nyt tässä vähän yritän jotain". Kehittämääsi liikeideaa kutsutaan YRITYKSEKSI, eli kokeiluksi! Niin masentavaa. Jos yritykseksi menestyykin vasten kaikkia odotuksia, niin kateudelta ja juoruilulta ei tule loppua. Ja auta armias jos tämä sinun pieni kokeilusi meneekin konkkaan. Siinä onkin sitten oma ja perheen maine mennyt loppu iäksi ja elämä pilalla. Sama vaikka heittäytyä narun jatkeeksi. Naapuritkin voivat sitten tyytyväisen tietävinä todeta, että minähän sanoin, ettei siitä tule mitään. 

Jenkeissä et ole yrittäjä etkä mikään, jos et ole vähintään muutamaa konkkaa tehnyt. Usean epäonnistumisen jälkeen voit vasta sanoa itseäsi yrittäjäksi. 

Mutta lisää käytännön esimerkkejä huomenna. Nyt pari sanaa näistä kuvista. Harmittaa, että annan näille jo valmiiksi näin negatiivisen assosiaation, mutta luminen korpimaisema kuvaa minusta hyvin (ehkä vähän liitoitellusti) sitä kylmyyttä, pimeyttä ja ankeutta, mitä Suomessa asuvat ihmiset joutuvat kestämään. Olen täysin vakuuttunut, että yksi suuri syy tyytymättömyyteen ja masennukseen on meidän pimeä ja kylmä ilmasto ja niin lyhyen lyhyet kesät. Viimeisen kuvan laitoin muistuttamaan, että synkimmässäkin kaamoksessa voi nähdä lämpöä ja valoa, jos tahtoo.

Tämä postaus paisuu kuin pullataikina, mutta sanonpa vielä tämän. Minun eilinen päivä oli suomalaismenttaliteetilla katsottuna täysin turha. Olin kotona, söin ja nukuin. Puhuin useita tunteja Skypessä napapiirille sekä Sveitsiin, katselin suomalaisnuoren, Sara-Marien, menestysmatkaa MTV:n Katsomosta ja illalla naputin tätä. En tehnyt kotitöitä, en kouluhommia, en edes kokannut mitään. Täysin turha päivä ja laiska minä! Näin valitin K:lle puhelimessa. Nyt päätin kuitenkin kieltäytyä ajattelemastan niin. 

Sen sijaan nautin eilen elämän hitaudesta, oleilusta. Vaalin minulle rakkaita ihmissuhteita, ravitsin itseni hyvin ja nautin viihteestä, joka sallii minun ripustaa aivot hetkeksi narikkaan. Keräsin voimia, jotta voin taas tänään jatkaa unelmieni pyydystämistä. Sillä vaikka matka määränpäineen on ruusunlehdillä kukitettu, mahtuu reitille mukaan muutama kuolettavan tylsä koulukurssi, stressi kesätöistä, koko tiskipöydän kattava tiskivuori sekä muuta pientä kivaa. Mutta lepopäivien jälkeen nämä haasteet voi kohdata rinta rottingilla ja reippain mielin. Eli eilinen ei ollut ollenkaan turha. Se oli itse asiassa hyvin tarpeellinen ja välttämätön ja minä voin taputtaa itseäni olkapäälle, kun olen huolehtinut omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnistani.

Minulla on tästä aiheesta paljon sanottavaa, joten jenkit vs. Suomi jatkuu vielä huomenna! :)