Lapsuuden pääsiäisseikkailu

Viimeisen pääsiäislomapäivän kunniaksi kerron pienen tarinan ikimuistoisimmasta pääsiäisestäni.

Olin silloin vielä ala-asteikäinen, ehkä noin kymmenen vanha. Istuimme mökillä perheeni kanssa iltapalaa nautiskellen. Kello läheni jo iltakymmentä. Jotenkin siinä tuli iltapalan äärellä puheeksi lähin erätupa, Pyhäkero, joka on noin seitsemän kilometrin päässä kylältä hiihdettynä. Joku varmaan vitsillä murjaisi, että lähetään hiihtämään sinne nyt yöksi. Idea herätti keskustelua ja minua ja vuotta vanhempaa isoveljeäni tietenkin innosti ajatus öisestä seikkailusta. Lopulta me kymmenen jälkeen teimme yllättävän päätöksen – lähdimme hiihtämään yöksi tunturiin!

Pakkasimme ahkioon makuupussit, untuvatäkin ja evästä, jotta selviäisimme aamulla vielä takaisin. Tietenkin suksetkin piti saada kyytiin ja kun kaikki oli matkassa, ajoimme kylälle auton parkkiin ja aloitimme seikkailumme. Tunturissa ei tietenkään ole valaistuja latuja tai muita yleellisyyksiä, mutta kuu paistoi niin kirkkaasti ja heijastui valkoiselta hangelta, että vaikka pimeä minua aluksi pelottikin, aloin pian nauttimaan öisen metsän kauneudesta. Meidän pieni Milla-koira juoksi ihmeissään, mutta innoissaan edes takaisin ensin tarkistamaan reitin ja sitten tarkistamaan, että tulimmehan vielä perässä. Matka tunturiin on luonnolliseti enimmäkseen ylämäkeä, mutta selvisimme muutamilla lyhyillä pysähdyksillä.

Seitsemän kilometria myöhemmin saavuimme Pyhäkeron pihaan. Otimme sukset pois ja menimme mökkiin asettuaksemme taloksi. Kauhuksemme mökki oli aivan täynnä. Ihmisiä nukkui penkeillä ja pöydillä. Erätuvillahan on sääntö, että kun viimeinen tulee, ensimmäisen olisi annettava tilaa ja lähdettävä. Mutta eihän me nyt ketään keskellä yötä olisi voitu häätää öiseen pimeään tunturiin! “Tultiin tosta vähän matkan päästä mökiltä, mut tultais nyt tänne yöksi, et viitsisittekö jatkaa matkaa?”. Ei ei. Siinä alkujärkytyksestä selvittyämme olimme päättäneet tehdä pihalle nuotion ja juoda kaakaot ja lähteä sitten hiihtämään takaisin. Ennen kuin olimme kerinneet alkaa edes tekemään tulia, äitini huikkasi pihalla olevalta kodalta, että se on auki. Niinpä siitä tuli meidän uusi yöpaikka.

Kodan lattialla oli porontaljoja joille minä ja veljeni asetuimme tyytyväisinä untuvatäkin alle. Pieni Milla-koira hautautui myös untuvan sekaan. Palella ei todellakaan tarvinnut. Vanhempani sytyttivät nuotion ja meille tarjoiltiin kaakakota ja pullaa. Jostain syystä nuotio savusti todella pahasti ja koko kota täyttyi hetkessä savulla. Savu alkoi 30 cm:ä maanpinnasta, joten se ei meitä nukkuvia haitannut. Vanhempani valvoivat koko yön, isä yrittäen siirrellä ja tökkiä nuotiota, jotta se lakkaisi savustamasta ja äiti meitä lapsukaisia välillä herättäen juomaan kaakaota ja syömään pullaa. Voin kertoa, ettei kaakao ole ikinä maistunut paremmalta.

Kotoisasti laavussa nukutun (tai valvotun, riippuu keneltä kysyy) yön jälkeen päivä viimein alkoi valjeta. Keräsimme kimpsumme ja kampsumme ja lähdimme aamun sarastuksessa hiihtämään takaisin kylälle. Huomasimme, että savu oli värjännyt vaalean untuvatäkin harmaaksi ja jopa mustavalkoinen koiramme oli nyt mustaharmaa. Kukaan ei vieläkään kitissyt.

Muistan kun lopulta saavuimme kylän laitaan ja aamuaurinko paistoi suoraan kirkon seinään.  Kello näytti vähän ennen seitsemää ja lumisen maiseman kanssa näky oli niin kaunis, että se salpasi pienen hiihtäjän hengen. Vieläkin, kun pieni hiihtäjä on jo kasvanut isoksi, näkee hän tuon näyn elävänä mielessään.

Söimme aamupalan kylällä sukulaistemme luona ja jatkoimme sitten matkaa meidän omalle mökille. Vanhempani painoivat yllättäen suoraan nukkumaan, mutta minä ja veljeni olimme jo valmiita uuteen päivään.

Tuo reissu on jäänyt todella elävänä mieleen. Pienelle lapselle se oli hurjempi seikkailu kuin kaikki muumien seikkailut yhteensä ja seuraavana aamuna olo oli kuin supersankarilla. Hiihdimme seitsemän kilometriä ylös tunturiin keskellä yötä pimeässä metsässä. Voin todella sanoa, että pieni Karoliina ylitti itsensä. Reissu on yksi hienoimmista lapsuuden ajan seikkailuista ja olen edelleen äärimmäisen kiitollinen vanhemmilleni, että he lähtivät tähän spontaaniin ideaan mukaan, sillä muutoinhan se olisi jäänyt tekemättä.

Muistetaan siis olla spontaaneja! Parhaat ideat eivät aina ole niitä järkevimpiä, mutta voivat olla sitäkin antoisampia.

PS. Hiihtoreissun jälkeisenä päivänä meille selvisi, että kota, jossa yövyimme oli savustuskota, eli siellä savustetaan lihaa. Se on siis rakennettu niin, että nuotio savustaa. Isä oli koko yön miettinyt, että mikä nuotiota vaivaa ja lopulta sille onneksi löytyi järjellinen selitys! Oli naurussa pitelemistä. Harmi, että lihat oli jäänyt kotiin! ;)

Kuvat on otettu nyt pääsiäislomalla. En ole vielä kovin erikoistunut yökuvaukseen, mutta kun heräsin puolikolmen aikana mökillä tuohon kuutamoon, oli minun pakko kömpiä ulos kameran ja jalustan kanssa. Viimeisen kuvan laitoin näyttämään miten öiselle maisemalle voi käydä jos käyttää liian pitkää valotusaikaa.. :D

Ei näin. :)