Näin sydämeeni joulun teen

"On jouluyö, sen hiljaisuutta
Yksin kuuntelen,
Ja sanaton on sydämeni kieli
Vain tähdet öistä avaruutta
Pukee loistaen ja ikuisuutta kaipaa avoin mieli
Näin sydämeeni joulun teen
Ja mieleen hiljaiseen
Taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen

On jouluyö ja lumihuntuun
Pukeutunut maa '
Kun yhtä puhdas itse olla voisin!
Se ajatukset joulun tuntuun
Virittymään saa,
Kuin harras sävel sisälläni soisi
Näin sydämeeni joulun teen
Ja mieleen hiljaiseen
Taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen

On jouluyö, sen syvä rauha
Leijuu sisimpään,
Kuin oisin osa suurta kaikkeutta
Vain kynttilät ja kultanauhat
Loistaa hämärään,
Vaan mieleni on täynnä kirkkautta
Näin sydämeeni joulun teen
Ja mieleen hiljaiseen
Taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen"

Vaikka tänä jouluna joulukoristeiden lisäksi taloamme koristaa osaanottokukat, ei tämä joulu mene ainoastaan surressa. Mieli on harras ja haikea niiden vuoksi, jotka ovat joukostamme poistuneet. Tänä vuonna etenkin mummon, jonka piti tämä joulu viettää kanssamme, mutta joka jatkoikin matkaa odotettua aiemmin. Tämä on myös ensimmäinen joulu ilman lapsuudenkodin Milla-koiraa, joka keväällä siirtyi vihreämmille niityille. Millan joulutraditioihin kuului kuusen alla olevien pakettien ratsaus ja omien pikku pakettien aukaisu. Ja tietenkin meidän kaikkien ilahduttaminen omalla läsnäolollaan. Vaikka ikävä ei poismenneitä kohtaan poistukaan, niin voimme tukeutua ajatukseen, että heillä on nyt hyvä olla.

Tässä joulussa on jotain erityistä. Haikeuden seassa on myös paljon iloa ja kiitollisuutta. Saimme puoli vuotta Singaporessa vaihdossa olleen veljeni terveenä takaisin sunnuntaina ja voimme huokaista helpotuksesta, sillä kaikki meni tälläkin reissulla hyvin. Eihän todennäköisyydet onnettomuuksille ole sen pienemmät täällä Suomessakaan, mutta kun toinen lähtee toiselle puolen maailmaa, mistä me emme tiedä juuri mitään, niin kyllähän kaikenlaista käy mielessä. Mutta niinhän se taitaa olla, että koskaan ei voi tietää, kuka meistä seuraavana lähtee. Ja ehkä hyvä niin.
Tänä jouluna meitä on ollut ilahduttamassa myös veljeni tyttöystävän Lili-koira, joka puolivuotiaan touhukkuudellaan saa kenet tahansa hymyilemään. Lili muistuttaa meitä elämän jatkumisesta ja siitä, että jotta voi syntyä uutta ja ihmeellistä, täytyy vanhastakin osata luopua.

Tämä on myös ensimmäinen joulu kun päätimme pitää lähes “lahjattoman joulun”. Itsehän olen jo hoitanut omat asiani joulupukin kanssa muutama viikko sitten kun sain etukäteen kauan unelmoimani kameran. Pukki oli fiksu, nimittäin nyt osaan jo jotain ikuistaa tästä joulusta. Lili-pentu on myös saanut oman osuutensa zoomista ja salamasta. Joku toinen joulu saattaisin olla ihan vähän vain tyytymätön moiseen lahjattomaan järjestelyyn, lahjat kun ovat niin kivoja, mutta tänä jouluna en voisi vähempää välittää yhdestäkään paketista tai sen puuttumisesta. Minun jouluni alkoi jo lauantaina/sunnuntaina kun itse saavuin Rovaniemelle ja veli tyttöystävineen tulivat Lilin kanssa myös tänne. Meitä vastaanottamassa olivat vanhemmat ja ämmi - toinen isoäitini. Kiitollisuus näistä rakkaista ihmisistä ja heidän läsnäolosta on ollut jo monta päivää ja tältä jouluaatolta en odota muuta kuin hyvää ruokaa ja sen nauttimista rakkaiden kanssa saman pöydän ääressä. Ainoastaan poikaystäväni ja meidän Nefe-koira puuttuvat, mutta meillä on vielä jouluja yhdessä vietettäväksi.

Nyt ulkona sataa lunta, telvisiossa kaikaa joulurauhan julistus ja viimeiset paketit löytävät kääreisiin sekä osa jouluruuista on vielä työn alla. Suurta kiitollisuutta tuntien ja rakkautta sydän täynnä toivon jokaiselle rauhallista joulua. Niin rauhallista, että kiireisimmätkin höösääjät kerkeäisivät istua alas ja huomata suuret joulun ihmeet: ihmisten yhteen tuomisen, läheimmäisten muistamisen, antamisen ilon sekä tietenkin jouluruuat. Jos jokin, niin tämä on se päivä vuodesta kun sytytämme kynttilän pois menneitä muistellen ja kiitämme niistä, jotka vielä täällä kanssamme joulua viettävät. 

Tällaiset joulukortit tein ja lähetin tänä vuonna, niiden myötä toivotan Nautinnollista ja lämmintä joulua ihan jokaiselle.

Kotitekoista kosmetiikkaa pukinkonttiin

Pari viikkoa sitten yksi opiskelijakaverini piti meille kotikosmetiikka-iltamat, joissa pääsimme valmistamaan keittiön tutuista tuotteista kasvonaamion sekä kuorintavoin. Ja nyt kyllä pilaan omat mahdollisuuteni jaella tätä iloa purkissa jouluna, mutta päätin silti jakaa tämän tätä kautta. Jos joltain puuttuu vielä joululahja niin tässäpä on yksi helppo ja hyvä idea.

Se mikä näissä ohjeissa on parasta, on se, että kaikki tuotteet saippuaa lukuun ottamatta on samoja aineksia, joita laitat suuhusi muutenkin. Tiedät mitä laitat ihollesi, ja tiedät, ettei se ole niin myrkyllistä, ettetkö voisi sitä myös syödä. Näiden tekeminen oli uskomattoman yksinkertaista ja nopeaa! Ainoa mitä aineksien lisäksi tarvitset, on jonkinlainen purnukka (mieluiten matala, josta on helppo ottaa) mihin tuotoksesi laitat.

Kuorintavoi

Tarvitset

20g saippuaa (raasta pala palasaippuasta, me käytimme herkälle iholle tarkoitettua)
30g oliiviöljyä (tai jos haluat hifistellä niin voit myös kokeilla avocado -tai kookosöljyjä jne)
60g suolaa (mitä karkeampaa, sen kuorivampaa –me käytimme karkeaa merisuolaa)

Kuumenna kattilassa öljyä ja saippuaa miedolla lämmöllä kunnes saippua on sulanut öljyn joukkoon ja seos näyttää lähinnä sulaneelta voilta (pienet saippuan palaset ei haittaa). Nosta seos jäähtymään ja lisää suola. Anna jäähtyä käden lämpöiseksi ja laita purkkiin. Lisäsimme ennen purkittamista vielä sitruksista eteeriöljyä, mutta se antaa vain tuoksun. Säilyy huoneenlämmössä 2-3 kuukautta.

Tämä toimii mielestäni oikein hyvin kuorintavoiteena. Tykkään siitä tunteesta, jonka öljy jättää muutoin aika kuivalle iholleni. Se ei tunnu yhtään niin kuivalta ja ikään kuin siihen tulisi sellainen vettä hylkivä vaha pinta! Kuulostaa karmealta, mutta minusta se on ihana tunne! Kun pakotin poikaystäväni kokeilemaan jäi hänen mielestä siitä likainen tunne! Ilmeisesti veden jakaja – suosittelen silti kokeilemaan! Ainekset ei nimittäin ole ihan ylihinnoiteltuja.

Itsetehty etiketti kruunaa lahjan.

Kasvonaamio

Tarvitset

1/2 banaania
1 tl hunajaa
1tl oliiviöljyä
1 rkl jogurttia (me käytimme bulgarian jogurttia)
3 rkl kaurahiutaleita

Murskaa banaani haarukalla ja lisää joukkoon hunaja, jogurtti sekä öljy. Lisää vielä kaurahiutaleet. Halutessasi voit lisätä jogurttia tai kaurahiutaleita haluamasi koostumuksen saavuttamiseksi. Purkita ja säilytä viileässä. Säilyy 1-2 viikkoa.

Tämä on ihana! Mun kuiva iho ei kaivannut rasvaa tämän naamion jälkeen, vaikka yleensä se sitä kirkuen vaatii. Ainoa pikku juttu on, että kun tän laittaa naamaan niin ei kannata kattoa peilistä.. Se lähinnä näyttää siltä kuin joku olisi oksentanut naamalle.. Mutta tarkoitushan on, että se kauneusefekti tulee vasta jälkeen päin!

Näistä lähdettiin liikkeelle.

Kuorintavoihin sopi se sitruksinen tuoksu, mutta kasvonaamioon en sitä lisäisi, sillä en enää lopulta haistanut sitä  ja mielestäni se on silloin turha. Iltamassa puhuttiin miten naamioon voisi saada kiva jouluisen tuoksun esim lisäämällä kanelia tai kaardemummaa. Ja mikäänhän ei estä kokeilemasta banaanin sijasta vaikka mansikoita tai mustikoita jne. Molemmat aineet ovat todella riittoisia, varsinkin kasvonaamiosta tulee reilusti ottaen huomioon kuinka kauan se säilyy.

Vaikka meillä oli tällaiset herkut niin kaikkien teki mieli vaan syödä tekemiämme kosmetiikkamömmöjä!

Molemmat ohjeet sopivat minun iholle, toivottavasti niistä on yhtä paljon iloa sinulle/lahjan saajalle! Kaunista perjantaita kaikille!

Kahden ainesosan banana pancakes –hyvää, helppoa ja jopa terveellistä

Tässä on ohje, jolla kaikki loman ansainneet tai viimeisiä töitä vääntävät voivat hemmotella itseään helposti ja hyvällä omalla tunnolla. Myös jokaisen diettaajan tulisi ehdottomasti tietää tämä.

Annoksia 2

Tarvitset:

2 banaania

4 munaa
tilkka öljyä paistamiseen
marjoja päälle

Etkä mitään muuta. Opin tämän ohjeen ystävältä/perheenjäseneltä kun kävin Tampereella muutama viikko sitten. Vasta viikonloppuna minulla oli aikaa itse kokeilla näitä ja yllätyin jälleen miten hyviä näistä tuli! En ole mikään suuri munakkaan ystävä (tykkään kananmunista vain keitettynä) ja olin vähän skeptinen näiden lettujen suhteen. Nämä kuitenkin maistuvat Amerikan host äitini tekemille banana pancakesille, mutta ovat aika paljon terveellisempiä! (paljon proteiinia, vähän hiilareita). Personal traineriksi opiskeleva poikaystävänikin hyväksyi nämä ja tykkäsi myös mausta, söisi kuulemma toistekin:)

Itse tein kahden ihmisen satsin, eli kaks banaania ja neljä munaa, joista kahdesta heitin keltuaisen menemään. Varsinkin jos on ongelmia kolesterolin kanssa niin suosittelen toimimaan näin. Nämä ovat hyviä myös kylmiltään napsittuna, joten vaikka tekisit vain itsellesi, voit silti tehdä tällä määrällä. Toki jos epäilet, niin voit myös puolittaa määrän.

Tee näin:

Muussaa banaani esim haarukalla ja lisää munat. Heitä kuumalle pannulle öljy ja perään "taikina" pieninä osina ja paista keskilämmöllä pari kertaa kääntäen. Ensimmäinen käännös voi olla vaikea, joten odota, että lettu on paistunut sen verran toiselta puolen, että sen saa yhtenä palasena käännettyä. Tästä samasta syystä letuista ei kannata tehdä kovin isoja. Nämä mallikappaleeni ovat vielä aika tummia, ehkä vähän vähempikin paistaminen riittäisi. Sitten vaan marjat päälle ja herkuttelemaan! Tampereella nämä tarjoiltiin mansikoiden kanssa, mitkä kyllä mielestäni sopivat tähän tarkoitukseen mustikoita paremmin. Mutta myös pelkiltään menevät! Hillot ja kermavaahdot kannattaa ehkä jättää pois, muuten se ajatus vähän katoaa..

Kokeilkaahan ja kertokaa miten onnistui ja mitä tykkäsitte!
Jack Johnson - Banana pancakes. Tämän tahtiin on hyvä paistella lettuja ja nauttia ansaitusta joululomasta. Seuraavassa postauksessa kotikosmetiikkaa itselle tai vaikkapa pukinkonttiin:)
                                                         Bon appetit et au revoir tai ainakin jotain sinne päin!

Kohti joulua

Viime postaus tuli kirjoitettua aika surullisissa merkeissä, mutta olen yllättynyt ihmisten uskomattoman ihanasta suhtautumisesta tilanteeseen ja tekstiini. En olisi ikinä olettanut niin paljon tukea ja myötätuntoa, mitä olen viimeisen viikon aikana saanut. Paljon sydämiä, tekstiviestejä ja kauniita sanoja ja vaikka olen aina ajatellut, että "otan osaa" on tavallaan turha asia sanoa, olen nyt vihdoin ymmärtänyt miten kauniilta se kuulostaa jollekin, joka on menettänyt jotain. Vaikkei kukaan tietenkään pysty surua ottamaan toiselta pois, silti ajatuskin siitä, että joku haluisi niin tehdä, tai ainakin haluaisi jakaa surun kansassi, on kuitenkin todella kaunis ja jalo. Ja jos sen tarkoitus on lohduttaa, niin minun kohdallani se on onnistunut. Siispä iso kiitos kaikille, jotka ovat tässä kanssani myötä eläneet.

Ruuhkaviikkokin on nyt sitten saatu päätökseen, se päättyi toissapäivänä kun oli viimeisen tehtävän deadline, jes! On niin ihana lukea facebookista postauksia "kiitos tästä syksystä, nyt ansaittu pieni joululoma" tai "ikimuistoinen syksy takana, nyt hetkeksi saa hengähtää", koska voin niin samaistua tunteeseen. Vaikka opiskelija-elämä on pääsääntöisesti kivaa, niin onhan se myös rankkaa. Varsinkin jos suorittaa enemmän opintopisteitä kun olisi pakko. Aina on jokin deadline tai tentti tulossa ja koskaan ei ole tehnyt tarpeeksi, tai ainakin aina voisi tehdä enemmän. Ja jos siihen lisätään vielä työt iltaisin tai viikonloppuisin niin miten ja milloin opiskelijaparat palautuvat? Jokainen keinollaan, silloin kuin pystyy. Minä voimaannun arkena harrastuksissa ja viikonloppuisin parisuhteesta. Pari kertaa lukukaudessa menen Rovaniemelle äitin ja iskän pöperöille ja hemmoteltavaksi ja yleensä jätän koulujutut Oulun alapuolelle. Ainakin pyrin jättämään. Olisi kiva kuulla mistä sinä saat voimasi kymmenien opintopisteiden suorittamiseen tai vaikkapa työssäkäymiseen?

Tämän joulunkin vietän Rovaniemellä ja olen todella iloinen, että siellä on lunta. Tällä hetkellä Hämeenlinnassa ikkunasta katsoessani maa on "mustana" (oikeastaan virheänä) ja mietin miten ihmiset pääsevät täällä joulutunnelmaan? Kai sekin on tottumuskysymys.
Vaikka deadlinet on ohi tältä syksyltä niin lomalla minua odottavat jo toiset haasteet. Aloitin nimittäin syksyllä kandin työni ja sitä olisi tarkoitus työstää eteenpäin. Nyt on ollut jo muutamana iltana aikaa perehtyä valokuvauksen saloihin,  mutta vaika tiedän mitä syväterävyys, valoitusaika, aukon koko jne tarkoittavat niin ei kyllä vielä ole ollenkaan selvää miten ne liittyvät toisiinsa. Joten tätäkin aion kovasti työstää joulukoristeiden ja ruokien kanssa.
Nyt on myös jälleen se aika vuodesta. Nimittäin pääsykoekirjat kutsuvat -ensimmäiset 40 sivua takana.. Joten hommaa riittää, mutta aion myös ladata akut ja nauttia läheisistäni, riisipurosta, takkatulesta sekä pitkistä, hitaista aamuista täysin rinnoin!


<a href="http://www.bloglovin.com/blog/11283151/?claim=r6e7b3jrt2x">Follow my blog with Bloglovin</a>

Olet niin pieni että mahdut hyppysiin

"Kiharat, tummat hiukset, siniset silmät, kauneuspilkku. Vahva kaunis nainen, itsenäinenkin. Luonteeltaan seikkailija, ei sellainen, joka kulkee muiden perässä tai edes niin kuin muut olettavat. Oman elämänsä herra voisi sanoa.

Hiljalleen alkavat oireet, epämääräiset oireet. Syykin löytyy sattumalta. Vakava sairaus, sanovat lääkärit. Kaikki edellytykset terveyteen kuitenkin vielä on. Uskotaan, pelätään, toivotaan. Rukoillaan. Ensimmäinen ottelu säikäyttää, vie voimia ja jättää pelon mahdollisista tulevista taistoista. Kuitenkin perusterveenä ja vahvana voi selviytyä voittajana. Voi saada uuden mahdollisuuden iloita jokaisesta alkavasta aamusta ja olla kiitollinen jokaisesta kuluneesta päivästä.

Palautuminen edellisestä on vielä kesken kun jo koittaa toinen erä. Taistelu jatkuu, vastustaja ei vain enää ole sama. Se on muuttunut niin, etteivät entiset ihmeet enää auta. Mutta tästä on selvitty ennenkin, miksei nytkin. Voimia on vielä.

Hoidot alkavat ja niin putoilevat kiharat jälleen. Ei se haittaa, kunhan tästä selvitään hän sanoo. Pahoinvointi tulee pysyäkseen, se on läsnä jokaisessa hetkessä. Ruoka ei maistu, ei mene alas vesikään. Kilo kerrallaan tippuu matkan varrelle ja metri metriltä askel käy raskaammaksi. Kun hyvien uutisten olisi jo aika saapua, tapahtuukin äkillinen muutos –huonompaan. Apua tarjotaan, mutta nainen on selviytyjä, pärjää kyllä. Lopulta pakon edessä ylpeys murtuu ja itsenäisyys on enää ajatus vain.

Elämän ilo voi palaa suurella liekillä alusta loppuun tai se voi sammua yhtäkkiä yllättäen. Tai tehdä molempia. Toivoa on niin kauan kuin elämääkin, niin ne väittävät. Mutta jos toivo otetaan pois? Kerrotaan, ettei ole mitään tehtävissä. Mitä jää jäljelle? Kiitollisuutta menneistä, iloa saadusta ajasta, tyytyväisyys hyvästä elämästä? Surua menetyksistä, vihaa kohtaloa kohtaan, epätoivoa? Pelkoa, katkeruutta?

Miksi minä?

Vaikka tilanne näyttää lopulliselta niin saahan sitä silti salaa toivoa ihmettä. Ihme ei kuitenkaan tapahtunut tänäänkään. Olo pahenee ja voimat heikkenee, kunnes loppuvat kokonaan. Seikkailun viimeinen luku on alkanut, vaikkei sitä kukaan ääneen halua sanoa. Silmät painuvat väkisin kiinni, haluaisi olla lähellä, muttei jaksaisi puhua. Ei halua olla vaivaksikaan. Lopulta toive elämästä vaihtuu toiseen.

“Kunpa pääsisi jo pois” kaikuu sairaalan tutuksi tulleessa huoneessa.

Lopun lähellä rakkaimmat saapuvat. Hellä käden kosketus, surulliset väsyneet katseet, äänet täynnä myötätuntoa, rakkautta. Kukaan ei tiedä mitä kuuluisi tehdä, miten olla, mitä sanoa. Paljon on sanottu, paljon on vielä sanomatta. Mutta kyllähän ne tietävät. Minäkin tiedän. Tunti tunnilta, minuutti minuutilta hän hiipuu luotamme pois. Pienen hymyn jaksaa vielä ennen kuin silmät sulkeutuvat – viimeisen kerran.

“Siirtyi ajasta ikuisuuteen” ja me vain mietimme mitä se tarkoittaa. Mietimme, mitä olisimme voineet tehdä?  Ei ollut keinoja auttaa, se on vaikeinta hyväksyä. Mitä olisimme voineet sanoa? Kiittää hyvistä vuosista, toivottaa hyvää matkaa? Ehkä meidän ei tarvinnut sanoa mitään. Kyllähän hänkin tiesi. Pakkohan hänen oli tietää.

Miksi sinä?

Herra antoi ja Herra otti pois. Kyyneleet eivä lopu, suru syvenee tiedon iskostuessa tajuntaan ja ikävä on tullut jäädäkseen. Mutta meillä on muistot ja meillä on elämä. On hiljaista, enää ei ole kiire mihinkään. Kauneuspilkku edelleen kaunistaa rauhallisia, levollisia kasvoja.

Hyvää matkaa mummo. Kiitos kaikesta."

Eilen 12.12.2013 kolmen vuoden urhean taistelun jälkeen mummo nukkui luotamme pois. Yllä oleva teksti lähti koulutehtävästä (puhe siunaustilaisuuteen), mutta olikin ehkä enemmän osa omaa surutyötäni. 70 -vuotias mummoni sairasti syöpää, mutta positiviinen ja urhea asenne säilyi aina viimeisiin hetkiin asti. Ja vaikka ikävä on kova ja suru suuri, lohtua tuo tieto siitä, että nyt mummolla on hyvä olla. Ei enää neuloja, tippapusseja eikä pahoinvointia. Siihen ajatukseen on hyvä turvata. 

"Nähdään sitten jouluna"  olivat viimeiset sanani mummolle – tällä erää. Sain hymyn ja vilkutuksen takaisin.

Tikapuut - Jonna Tervomaa
http://www.youtube.com/watch?v=noRA7AabiS4

Ei niinkään video vaan sanat..<3

Halatkaahan rakkaitanne ja muistakaa aina välillä kertoa, mitä he teille merkitsevät. 

Joulu on siihen hyvää aikaa.

Ruuhkaviikot

En ehkä ihan voi puhua ruuhkavuosista (olen ymmärtäny, että lapset liittyy niihin oleellisesti?), mutta ruuhkaviikot ainakin on nyt menossa. Ympäri Suomea reissaaminen, läheisen ihmisen vakava sairaus ja sen äkillinen eteneminen, vanhojen ystävien tapaaminen, ystävien pitkien parisuhteiden päättyminen, kaikista näistä johtuneet puhelinmaratonit, koulun viimeisen viikon tuhat deadlinea, joululahjojen ja -korttien toteutus.. Ei vaan riitä tunnit päivässä. Ideoita kirjoittamiseenkin olisi ja viikon päästä on sitä aikaakin. Onneksi.

Viellä viime yönä puoli kolmen aikaan manasin tämän
päiväistä kandi semmaa, kyllä kannatti taas.
.Kannustuksen ja ihan uskomattoman
ihanan palautteen jälkeen suuri murheen kryyni muuttui
lopulta suureksi iloksi. Ilo pitkästä itkusta.

Aika surullisissa merkeissä on mennyt pari viimeistä viikkoa, muttei niin paljon pahaa, etteikö jotain hyvääkin. Olen löytänyt isoja iloja paikoista ja tilanteista, joissa en niitä osannut odottaa. Myös ihmiset, joiden en kuvitellut pystyvän minua millään tavoin auttamaan tällaisissa tilanteissa, ovat olleet suuri tuki ja piristysruiske näissä stressin siivittämissä pakkaspäivissä. Elämässäni on paljon enemmän todella ihania ihmisiä kuin olen osannut laskea ja se on aina yhtä hienoa huomata. Paljon lisää aiheita olla kiitollinen.

Siinä se on!

Kiitollisuuden aiheista puheen ollen, ettepä arvaa mitä viime viikolla tapahtui! Viime blogipostauksenihan oli melkoinen itkuvirsi järjestelmäkamerasta, mutta nyt voin kirjoittaa samasta aiheesta oodin sillä.. nyt olen Canon 600D:n onnellinen omistaja!!! Onneksi iskä on yksi blogini uskollisista lukijoista (pieni epäilys, ettei äitikään tätä vastaan ollut..). Olin nimittäin toissa viikonlopun Tampereella ja sen ajan iskä oli googlettanut kameroita, eikä ollut puhunu mulle mitään! Ja kun menin Rovaniemelle ja olin jo ollut siellä päivän niin tuli puhetta valokuvista. Kävi ilmi, että iskä olikin varannut ajan meille paikalliseen valokuvausliikkeeseen ja että pukki mahdollisesti
toisi mulle kameran. Ja minä en ollut edes uskaltanut moista mainita toivelistassani!

Mutta tässä nyt muutamia ensiräpsyjä, viikon päästä kerkiän lukemaan kaikki oppaat mitä tällä hetkellä olen käteen saanut. Sitten saa jäädä automaattikuvaus, ainakin osittain.

Ja nämä juustokuvat on täällä vaan, koska halusin näyttää miten mua Rovaniemellä lellittiin:)

Niinkun ehkä voi huomata, tällä hetkellä mun taktiikka on vielä se, että kaikki näyttää läheltä kuvattuna "hienolta":D Mut siihen on tulossa muutos!

Meillä oli Amerikka aiheiset työpaikan pikkujoulut, kivat pikkujoulut olikin!

Järkkäreiden yksi mun lemppariominaisuuksista on se, että sillä saa ihanan tarkkoja kuvia myös hämärässä ilman salamaa.

Ja toinen on se, että osan kuvan kohteista saa tarkaksi, kun tausta jää kauniisti epätarkaksi.

Ongelmahan tässä on nyt se, etten enää voi syyttää mun välineitä epäonnistuneista kuvista.. Mutta ehkä kurssin ja kovan ohjekirjanopiskelun jälkeen mun ei enää tarvikaan:) 

Ihanaa viikkoa ja voimia muillekin ruuhkaviiko(i)sta kärsiville, kyllä se kohta helpottaa!

Kauneus on kameran linssissä

Tavallaan vähän viime postausta mukaillen, laitoin tähän nyt kuvia pienistä asioista joiden ohi melkein kävelin, mutta jotka lopulta saivat minut pysähtymään ja ottamaan kuvan. Olen todella, äärimmäisen pahoillani huonosta kuvanlaadusta:( kamerakännykkäni ei vain kertakaikkiaan pysty parempaan.. Jos joku haluaa antaa mulle järjestelmäkameran niin olisin Todella kiitollinen! Ja lupaisin opetella käyttämään sitä! Pääsin testaamaan sellaista yhdessä tapahtumassa ja voin kertoa, että se oli rakkautta ensi silmäyksellä..

Muokkaamalla näistä olisi varmaan saanut kivemman näköisiä, mutta koska en kännykällä osaa vielä tehdä kuville mitään ja koska en saa kuvia puhelimestani koneelle niin niiden täytyy nyt kelvata näin. 

Käytännössä siis otin kännykästäni kuvia joissa on jotain, jonka vuoksi olen uhrannut usean sekunnin kiireisestä elämästäni, vain siksi, etten unohtaisi sitä, tai olen halunnut jakaa sen jonkun toisen kanssa. 

Tämä ensimmäinen on otettu Jyväskylän Mattilanniemen kävelykadulta. Olen pahoillani jos olet nähnyt sen jo monta kertaa, se on mun mielestä vaan niin hieno:] Valaistus ja kaikki oli kohdallaan. Jää voi näyttää niin hienolta, ja tässä jopa tuo katukivetys on just hyvä! 

                     

Tämä kuva kuuluu samaan kategoriaan, mutta valaistus oli aivan kauhea.. Ja kännykkäparkani ja minä emme yksinkertaisesti pystyneet parempaan, mutta ehkä tuo jään muodot antaa ajatuksen miltä se livenä näytti.

                           

Tässä on karvaisia kiviä! Hihii. Uskomattoman hauskan näköisiä auringossa!

Näissäkin kiekuroissa oli paljon jäähilettä, mikä näkyisi, jos olisi kunnon vempaimet

Toiset ovat sitkeämpiä kuin toiset;) Oisin halunnut korostaa tuota vihreää lehteä!

Heijastukset on hauskoja, lätäkössä oli vielä jäätäkin, mut ylläri: se ei tässä näy!

Arvatkaa miten innostuin kun luin pääsykokeisiin ja chilipähkinäpussista löyty tämmönen:> Mindmapin aiheena siis solukalvon ulokkeet..Puuh.

Jääpuikot (joita pitää etsimällä etsiä että ne huomaa tässä) ja talvinen sininen hetki.

Ruskalehdet auringossa, kaunista. Jos ois järkkäri...

Huurre<3

Lisää lehtiä... Tuo kirkas vihreä punkee tuolta mahtavasti läpi.

Kattokaa missä tuo puu kasvaa!! Tämä on ihan lähellä meidän asuntoa ja aina kun käytän koiraa kävelen tämän ohi. Tähän liittyy sellainen juttu, että aina kun mulla meinas usko loppua pääsykokeisiin lukiessa, niin mietin tätä puuta. Jos se pystyy kasvamaan tuolla niin minäkin pystyn mihin vaan

Lehden kaks eri sävyä, pisarat ja karkea maa, niin ihana.

Pelkkää juhlaa Pauligilla! Tässäkään ei vaihteeksi näy värit oikein. Kuppi varmaan alunperin on ollu punainen, lokakuussa se oli jo vaalean vihreä...(?)

Tämä ihme hörhiläinen leijaili ämmilän (=mummolan) pihassa. Se oli pikkulinnun ja ampparin sekoitus, tai ainakin se oli jonku pikkutintin kokoinen mut siivet ja noi anteennit on kyllä hörhiläisten. Vieläkään ei tiedetä, et mikä se oikeasti oli, arvauksia otetaan vastaan!

                             

Pakollinen pisara lehdellä kuva. Voi jos oisin saanut vähän syvennettyä tuota vihreää tai vastaavasti tarkemman kuvan pisaroista.

 Lisää pörröisiä asioita:) Ja tietenkin aurinko. 

                                 

Tiedän, melkoinen kaaos, mutta silti huurteen ja kiekuroiden kanssa tämä oli todella kaunis!

Huurre_ja_lehdet osa 101.

                                      

Kiekurat ja vasemmalta ylhäältä tuleva aurinko, ainoat värilliset asiat kuvassa, oisin halunnut vähän zoomata ja rajata kuvaa niin se ois korostunut paremmin, mutta vielä työkalujen puuttuessa tähän on tyydyttävä:) 

                                  

Toivottavasti tykkäsit ainakin osasta kuvista! Järjestelmäkameran lahjoittajaa odotellessa jatkan kännykän käyttöä. Löysin kännykästä kuvia muistakin aiheista, joten niitä luvassa lisää;)

Pidetäänhän siis silmät auki, muutoin jää paljon kaunista näkemättä!

Milloin viimeksi

“Jokainen uusi postaus on uusi mahdollisuus”. Näin neuvoi naapurini kun puhuin blogin aloittamisesta. Tämän sekä monien muiden saamieni sydänten ja rohkaisujen ansiosta täällä näpytellään taas. Tänään kirjoitan aiheesta, joka tuli mieleeni etsiessäni sopivaa kuvaa blogiin. (Blogin ulkomuoto tulee siis vielä muuttumaan, kunhan saan pariin onkelmaan vastauksen..)
Koska harva kuva on ikinä tarpeeksi hyvä, kävin läpi aikasen monta kansiota, ja niistä suurin osa oli hetkistä, jolloin joku ulkomaalainen ystäväni on ollut Suomessa. Niissä kuvissa ihmetellään jos jonkin moista suomalaista asiaa ja tapaa. Ja siitä se ajatus sitten lähtikin.

Koska olet viimeksi pysähtynyt miettimään joka päiväisen elämäsi erikoisuuksia? Puhun juuri niistä arkisista asioista, joita et todennäköisesti edes huomaa. Niistä asioista, joiden vaikutukselle olemme tuleet jo immuuniksi ja joiden lumo on kadonnut vuosia sitten. Ne asiat, joista lapsena vielä innostuu ja iloitsee, asiat jotka ajan saatossa muuttuvat itsestäänselvyydeksi ja unohtuvat arjen kiireessä. Tai asioista, jotka "vain ovat", mutta joiden menetys muuttaa koko elämän.

Koska olet viimeksi esimerkiksi maistanut lunta (ei sitä keltaista, yök)? Koska olet leikkinyt pullataikinalla, ihmetellyt ovia joissa ei ole kahvaa, muotoillut naavasta itsellesi viikset tai huomannut miten hyvältä metsä tuoksuu? Koska olet viimeksi kävellyt paljain jaloin lumessa, paistatellut auringossa keskellä kesäyötä, jättänyt tai ollut jättämättä tarkoituksella jälkiäsi koskemattomaan lumeen? Tai koska olet katsellut tähtiä, ihastellut aamuista kuuraa tai innostunut revontulista niin, että olisit ihaillut niitä talvi-iltana parin kymmenen asteen pakkasessa niin kauan, että niskoihin alkaa sattua?

Koska olet viimeksi ajatellut miten hienoa on kuulla ja nähdä? Mistä jäisit paitsi jos et ikinä enää kuulisi musiikkia tai et näkisi peilikuvaasi, lähimmäistesi kasvoja, et ainuttakaan hymyä? Koska olet ollut onnellinen, ettei uskonto tai sukupuoli rajoita sinua mihinkään? Koska olet muistanu iloita koulutuksesta, josta valmistuttuasi et ole kymmeniä tuhansia euroja velkaa kenelläkään? Entä koska olet nauttinut  terveydenhuollosta? Jokainen tarvitsesva lapsi saa hammasraudat ilmaiseksi, köyhimmillekin sairaille apua on tarjolla, synnyttäminen ei maksaa 15 000 euroa, ja silti kukaan meistä ei maksa henkivakuutuksesta montaa sataa euroa kuussa.

No ja entäs luonto sitten? Koska olet pysähtynyt katsomaan lätäkössä kylpevää pikkulintua, aamupalaansa nauttivaa oravaa tai  aurassa lentävää lintuparvea? Koska olet jäänyt kuuntelemaan tuulta puiden lehdissä, kerännyt omin pienin kätösin kukkakimpun, pelastanut  sateella kastematoja tieltä tai tarkkaillut muurahaisia suurennuslasin läpi? Tai oletko miettinyt miten hienoa on, että kuka tahansa meistä voi vain kävellä johonkin Suomen tuhansista puhtaista metsistä ja kerätä pakastimen täyteen mitä ihanampia marjoja ja toinen toistaan herkullisempia sieniä? Meillä on neljä erinlaista vuoden aikaa, mikä on maailman mittakaavassa todella harvinaista? Vaikka aina voi vähän valittaa, niin antaisitko kuitenkaan oikeasti pois kevään ensimmäisiä valoisia päiviä, aurinkoisia kesäöitä, villasukkien lämmittämiä ja kynttilöiden valaisemia syysiltoja tai aina yhtä tarunhohtoista valkeaa joulua?

Tiedän, meni aika syvälliseksi, mutta ehkä näitä oivalluksia tehdessä omasta elämästä saa vielä vähän enemmän irti. Ainakin itse uskon niin. Ja tarkoitushan ei ollut masentaa, vaan nimen omaan muistuttaa elämän rikkauksista, jopa niistä jotka eivät maksa mitään ja joihin emme aina tule kiinnittäneeksi huomiota.
 Tässä on vielä linkki ihanaan biisiin, joka tavallaan liitty aiheeseen; et ymmärrä mitä sinulla on ennen kuin menetät sen. Ja siihenhän me ihmiset syyllistymme aivan liian usein.. Mutta muistetaan ainakin aina välillä pysähtyä ihailemaan sitä mitä meillä on jo, sen sijaan,että unelmoisimme jostain mitä meillä ei vielä ole.
Mutta joo, kannattaa kuunnella, se on muutenkin hyvä!:)

 http://www.youtube.com/watch?v=Ginx7WKq5GE

Seuraavan kerran kun sataa lunta, niin tee minulle palvelus. Kun olet yksin ja kukaan ei katsele, palaa ajassa taakse päin aina lapsuus vuosiin asti ja kokeile kuinka monta lumihiutaletta pystyt pyydystämään suuhusi. Ehkäpä kylmänä ja pimeänä syysiltana huomatessasi tekeväsi niin, juuri se saa sinut hymyilemään.. Minut ainakin sai.
Lumisadetta odotellessa, kiitos taas ja ensi kertaan!:)

Olipa kerran.. Ja toivottavasti vielä monta kertaa sen jälkeenkin

Tiedätkö sen tunteen kun jotain jännittävää tapahtuu, tai kun saat mahtavan ajatuksen ja sitten mietit, että voi vitsi jos minulla oilisi blogi, niin tästä olisi niin kiva kirjoittaa. Ja sitten kun sinulla on se blogi, et keksikään mitään sanottavaa? Ai et? En minäkään..

Tässä se nyt on. Ensimmäinen blogipostaukseni nimittäin. Olen pitkään ajatellut, ettei elämässäni tapahdu tarpeeksi jännittäviä asioita tarpeeksi usein, jotta niistä riittäisi juttua blogiin asti. Nyt olen kuitenkin tullut toisiin aatoksiin, sillä viimeisen muutaman viikon aikana olen mm. ollut vaarallisessa tilanteessa painoni vuoksi, voittanut lotossa, käynyt lääketieteellisissä tutkimuksissa ja toteuttanut yhden pitkä-aikaisista unelmistani. Jos ei siinä ole tapahtumaa riittävästi, niin missä sitten?

Voin tähän heti alkuun todeta, että nyt on kynän (tarkemmin näppäimistön) pitelijässä alkukankeutta, suorastaan rimakauhua havaittavissa, joten aloitankin tämän blogin leppoisasti kertomalla vaikka tämän päivän suurista ja pienistä saavutuksista.

Aamulla luin junassa torkkumisen sijaan tehokkaana johtajuus-kurssin tenttiin. Kiinnostuin organisaatiokäyttäytymisestä. Juttelin Skypessä napapiirin korkeuksille kerrankin niin, etten ollut jo myöhässä jostain toisaalta. Kuulin, että junani oli ollut yksi ainoista tänään Jyväskylään asti selvinneistä junista. Onnistuin viemään kandintyöni suunnittelua eteenpäin kahvikupin äärellä, sain lyötyä lukkoon aikatauluja ja löysin monia tärkeitä yhteisiä piirteitä kaverini ja oman koirani väliltä. Luennolle lähtiessäni puhuin itsekseni englantia ja jäin siitä vielä kiinni rappukäytävässä kulkevalle naapurille. Olin useamman tunnin ärsyyntynyt ilman mitään syytä, mutten ainakaan tietääkseni purkanut sitä mihinkään enkä kehenkään. Hylkäsin huonon tuuleni toisen ihmisen ansiosta, hukkasin takkini kahteen kertaan ja keskenään viittomankielellä kommunikoivien tyttöjen naurua kuunnellessani muistin taas, kuinka universaali asia nauru on.

Eikä siinä vielä kaikki, sokerina pohjalla oikeasti mielenkiintoinen pienisuuri saavutus.
Löysin super mielenkiintoisen harjoittelunpaikan pari viikkoa sitten ja vaikka olen ensi keväänä suunnitellut tekeväni jotain ihan muuta kuin harjoittelua, olen päättänyt silti haastaa itseni ja hakea paikkaa. Joten tänään olen puurtanut omaperäistä ja tietenkin joukosta erottuvaa hakemustani. Täysin yliampuvan ja huippuhyvän hakemuksen erohan on tiettävästi hiuksen hieno. Mutta olen nyt lähettänyt omani puolelle valtakuntaa arvioitavaksi, saanut palautetta ja vielä on pari päivää aikaa makustella ja saada hyviä ideoita, joten ei vielä syytä paniikkiin.

Ennen kuin lakkaan lukemasta tätä uudestaan ja uudestaan ja jään ideoimaan seuraavaa kirjoitustani, vielä paljastettakoon pari asiaa. Minun sekä painovoiman ansiosta kesken luentoa hajonnut tuoli aiheutti vain vähäistä vaaraa ja tilanteesta poistuttiin naarmuitta hyvän tarinan kera (edelleen syytän tuolia, enkä näe edellisenä päivänä nauttimillani synttärikakuilla minkäänlaista yhteyttä asiaan). Lottovoittoni oli huikea euron jättipotti ja mainitsemani tutkimukset olivat tuikitavalliset verikokeet. Mutta näiden pienten seikkailujen rohkaisemana toteutin sen yhden pitkä-aikaisen unelmani, nimittäin julkaisin ensimmäisen kirjoituksen omassa blogissani. Ja mikä parasta, sinä luet sitä parhaillaan.

Vielä lopuksi niin-omaperäistä-työhakemusta lainatakseni; Kiitos ajastasi ja mielenkiinnosta blogiani kohtaan!;)