Kauneus on kameran linssissä

Tavallaan vähän viime postausta mukaillen, laitoin tähän nyt kuvia pienistä asioista joiden ohi melkein kävelin, mutta jotka lopulta saivat minut pysähtymään ja ottamaan kuvan. Olen todella, äärimmäisen pahoillani huonosta kuvanlaadusta:( kamerakännykkäni ei vain kertakaikkiaan pysty parempaan.. Jos joku haluaa antaa mulle järjestelmäkameran niin olisin Todella kiitollinen! Ja lupaisin opetella käyttämään sitä! Pääsin testaamaan sellaista yhdessä tapahtumassa ja voin kertoa, että se oli rakkautta ensi silmäyksellä..

Muokkaamalla näistä olisi varmaan saanut kivemman näköisiä, mutta koska en kännykällä osaa vielä tehdä kuville mitään ja koska en saa kuvia puhelimestani koneelle niin niiden täytyy nyt kelvata näin. 

Käytännössä siis otin kännykästäni kuvia joissa on jotain, jonka vuoksi olen uhrannut usean sekunnin kiireisestä elämästäni, vain siksi, etten unohtaisi sitä, tai olen halunnut jakaa sen jonkun toisen kanssa. 

Tämä ensimmäinen on otettu Jyväskylän Mattilanniemen kävelykadulta. Olen pahoillani jos olet nähnyt sen jo monta kertaa, se on mun mielestä vaan niin hieno:] Valaistus ja kaikki oli kohdallaan. Jää voi näyttää niin hienolta, ja tässä jopa tuo katukivetys on just hyvä! 

                     

Tämä kuva kuuluu samaan kategoriaan, mutta valaistus oli aivan kauhea.. Ja kännykkäparkani ja minä emme yksinkertaisesti pystyneet parempaan, mutta ehkä tuo jään muodot antaa ajatuksen miltä se livenä näytti.

                           

Tässä on karvaisia kiviä! Hihii. Uskomattoman hauskan näköisiä auringossa!

Näissäkin kiekuroissa oli paljon jäähilettä, mikä näkyisi, jos olisi kunnon vempaimet

Toiset ovat sitkeämpiä kuin toiset;) Oisin halunnut korostaa tuota vihreää lehteä!

Heijastukset on hauskoja, lätäkössä oli vielä jäätäkin, mut ylläri: se ei tässä näy!

Arvatkaa miten innostuin kun luin pääsykokeisiin ja chilipähkinäpussista löyty tämmönen:> Mindmapin aiheena siis solukalvon ulokkeet..Puuh.

Jääpuikot (joita pitää etsimällä etsiä että ne huomaa tässä) ja talvinen sininen hetki.

Ruskalehdet auringossa, kaunista. Jos ois järkkäri...

Huurre<3

Lisää lehtiä... Tuo kirkas vihreä punkee tuolta mahtavasti läpi.

Kattokaa missä tuo puu kasvaa!! Tämä on ihan lähellä meidän asuntoa ja aina kun käytän koiraa kävelen tämän ohi. Tähän liittyy sellainen juttu, että aina kun mulla meinas usko loppua pääsykokeisiin lukiessa, niin mietin tätä puuta. Jos se pystyy kasvamaan tuolla niin minäkin pystyn mihin vaan

Lehden kaks eri sävyä, pisarat ja karkea maa, niin ihana.

Pelkkää juhlaa Pauligilla! Tässäkään ei vaihteeksi näy värit oikein. Kuppi varmaan alunperin on ollu punainen, lokakuussa se oli jo vaalean vihreä...(?)

Tämä ihme hörhiläinen leijaili ämmilän (=mummolan) pihassa. Se oli pikkulinnun ja ampparin sekoitus, tai ainakin se oli jonku pikkutintin kokoinen mut siivet ja noi anteennit on kyllä hörhiläisten. Vieläkään ei tiedetä, et mikä se oikeasti oli, arvauksia otetaan vastaan!

                             

Pakollinen pisara lehdellä kuva. Voi jos oisin saanut vähän syvennettyä tuota vihreää tai vastaavasti tarkemman kuvan pisaroista.

 Lisää pörröisiä asioita:) Ja tietenkin aurinko. 

                                 

Tiedän, melkoinen kaaos, mutta silti huurteen ja kiekuroiden kanssa tämä oli todella kaunis!

Huurre_ja_lehdet osa 101.

                                      

Kiekurat ja vasemmalta ylhäältä tuleva aurinko, ainoat värilliset asiat kuvassa, oisin halunnut vähän zoomata ja rajata kuvaa niin se ois korostunut paremmin, mutta vielä työkalujen puuttuessa tähän on tyydyttävä:) 

                                  

Toivottavasti tykkäsit ainakin osasta kuvista! Järjestelmäkameran lahjoittajaa odotellessa jatkan kännykän käyttöä. Löysin kännykästä kuvia muistakin aiheista, joten niitä luvassa lisää;)

Pidetäänhän siis silmät auki, muutoin jää paljon kaunista näkemättä!

Milloin viimeksi

“Jokainen uusi postaus on uusi mahdollisuus”. Näin neuvoi naapurini kun puhuin blogin aloittamisesta. Tämän sekä monien muiden saamieni sydänten ja rohkaisujen ansiosta täällä näpytellään taas. Tänään kirjoitan aiheesta, joka tuli mieleeni etsiessäni sopivaa kuvaa blogiin. (Blogin ulkomuoto tulee siis vielä muuttumaan, kunhan saan pariin onkelmaan vastauksen..)
Koska harva kuva on ikinä tarpeeksi hyvä, kävin läpi aikasen monta kansiota, ja niistä suurin osa oli hetkistä, jolloin joku ulkomaalainen ystäväni on ollut Suomessa. Niissä kuvissa ihmetellään jos jonkin moista suomalaista asiaa ja tapaa. Ja siitä se ajatus sitten lähtikin.

Koska olet viimeksi pysähtynyt miettimään joka päiväisen elämäsi erikoisuuksia? Puhun juuri niistä arkisista asioista, joita et todennäköisesti edes huomaa. Niistä asioista, joiden vaikutukselle olemme tuleet jo immuuniksi ja joiden lumo on kadonnut vuosia sitten. Ne asiat, joista lapsena vielä innostuu ja iloitsee, asiat jotka ajan saatossa muuttuvat itsestäänselvyydeksi ja unohtuvat arjen kiireessä. Tai asioista, jotka "vain ovat", mutta joiden menetys muuttaa koko elämän.

Koska olet viimeksi esimerkiksi maistanut lunta (ei sitä keltaista, yök)? Koska olet leikkinyt pullataikinalla, ihmetellyt ovia joissa ei ole kahvaa, muotoillut naavasta itsellesi viikset tai huomannut miten hyvältä metsä tuoksuu? Koska olet viimeksi kävellyt paljain jaloin lumessa, paistatellut auringossa keskellä kesäyötä, jättänyt tai ollut jättämättä tarkoituksella jälkiäsi koskemattomaan lumeen? Tai koska olet katsellut tähtiä, ihastellut aamuista kuuraa tai innostunut revontulista niin, että olisit ihaillut niitä talvi-iltana parin kymmenen asteen pakkasessa niin kauan, että niskoihin alkaa sattua?

Koska olet viimeksi ajatellut miten hienoa on kuulla ja nähdä? Mistä jäisit paitsi jos et ikinä enää kuulisi musiikkia tai et näkisi peilikuvaasi, lähimmäistesi kasvoja, et ainuttakaan hymyä? Koska olet ollut onnellinen, ettei uskonto tai sukupuoli rajoita sinua mihinkään? Koska olet muistanu iloita koulutuksesta, josta valmistuttuasi et ole kymmeniä tuhansia euroja velkaa kenelläkään? Entä koska olet nauttinut  terveydenhuollosta? Jokainen tarvitsesva lapsi saa hammasraudat ilmaiseksi, köyhimmillekin sairaille apua on tarjolla, synnyttäminen ei maksaa 15 000 euroa, ja silti kukaan meistä ei maksa henkivakuutuksesta montaa sataa euroa kuussa.

No ja entäs luonto sitten? Koska olet pysähtynyt katsomaan lätäkössä kylpevää pikkulintua, aamupalaansa nauttivaa oravaa tai  aurassa lentävää lintuparvea? Koska olet jäänyt kuuntelemaan tuulta puiden lehdissä, kerännyt omin pienin kätösin kukkakimpun, pelastanut  sateella kastematoja tieltä tai tarkkaillut muurahaisia suurennuslasin läpi? Tai oletko miettinyt miten hienoa on, että kuka tahansa meistä voi vain kävellä johonkin Suomen tuhansista puhtaista metsistä ja kerätä pakastimen täyteen mitä ihanampia marjoja ja toinen toistaan herkullisempia sieniä? Meillä on neljä erinlaista vuoden aikaa, mikä on maailman mittakaavassa todella harvinaista? Vaikka aina voi vähän valittaa, niin antaisitko kuitenkaan oikeasti pois kevään ensimmäisiä valoisia päiviä, aurinkoisia kesäöitä, villasukkien lämmittämiä ja kynttilöiden valaisemia syysiltoja tai aina yhtä tarunhohtoista valkeaa joulua?

Tiedän, meni aika syvälliseksi, mutta ehkä näitä oivalluksia tehdessä omasta elämästä saa vielä vähän enemmän irti. Ainakin itse uskon niin. Ja tarkoitushan ei ollut masentaa, vaan nimen omaan muistuttaa elämän rikkauksista, jopa niistä jotka eivät maksa mitään ja joihin emme aina tule kiinnittäneeksi huomiota.
 Tässä on vielä linkki ihanaan biisiin, joka tavallaan liitty aiheeseen; et ymmärrä mitä sinulla on ennen kuin menetät sen. Ja siihenhän me ihmiset syyllistymme aivan liian usein.. Mutta muistetaan ainakin aina välillä pysähtyä ihailemaan sitä mitä meillä on jo, sen sijaan,että unelmoisimme jostain mitä meillä ei vielä ole.
Mutta joo, kannattaa kuunnella, se on muutenkin hyvä!:)

 http://www.youtube.com/watch?v=Ginx7WKq5GE

Seuraavan kerran kun sataa lunta, niin tee minulle palvelus. Kun olet yksin ja kukaan ei katsele, palaa ajassa taakse päin aina lapsuus vuosiin asti ja kokeile kuinka monta lumihiutaletta pystyt pyydystämään suuhusi. Ehkäpä kylmänä ja pimeänä syysiltana huomatessasi tekeväsi niin, juuri se saa sinut hymyilemään.. Minut ainakin sai.
Lumisadetta odotellessa, kiitos taas ja ensi kertaan!:)

Olipa kerran.. Ja toivottavasti vielä monta kertaa sen jälkeenkin

Tiedätkö sen tunteen kun jotain jännittävää tapahtuu, tai kun saat mahtavan ajatuksen ja sitten mietit, että voi vitsi jos minulla oilisi blogi, niin tästä olisi niin kiva kirjoittaa. Ja sitten kun sinulla on se blogi, et keksikään mitään sanottavaa? Ai et? En minäkään..

Tässä se nyt on. Ensimmäinen blogipostaukseni nimittäin. Olen pitkään ajatellut, ettei elämässäni tapahdu tarpeeksi jännittäviä asioita tarpeeksi usein, jotta niistä riittäisi juttua blogiin asti. Nyt olen kuitenkin tullut toisiin aatoksiin, sillä viimeisen muutaman viikon aikana olen mm. ollut vaarallisessa tilanteessa painoni vuoksi, voittanut lotossa, käynyt lääketieteellisissä tutkimuksissa ja toteuttanut yhden pitkä-aikaisista unelmistani. Jos ei siinä ole tapahtumaa riittävästi, niin missä sitten?

Voin tähän heti alkuun todeta, että nyt on kynän (tarkemmin näppäimistön) pitelijässä alkukankeutta, suorastaan rimakauhua havaittavissa, joten aloitankin tämän blogin leppoisasti kertomalla vaikka tämän päivän suurista ja pienistä saavutuksista.

Aamulla luin junassa torkkumisen sijaan tehokkaana johtajuus-kurssin tenttiin. Kiinnostuin organisaatiokäyttäytymisestä. Juttelin Skypessä napapiirin korkeuksille kerrankin niin, etten ollut jo myöhässä jostain toisaalta. Kuulin, että junani oli ollut yksi ainoista tänään Jyväskylään asti selvinneistä junista. Onnistuin viemään kandintyöni suunnittelua eteenpäin kahvikupin äärellä, sain lyötyä lukkoon aikatauluja ja löysin monia tärkeitä yhteisiä piirteitä kaverini ja oman koirani väliltä. Luennolle lähtiessäni puhuin itsekseni englantia ja jäin siitä vielä kiinni rappukäytävässä kulkevalle naapurille. Olin useamman tunnin ärsyyntynyt ilman mitään syytä, mutten ainakaan tietääkseni purkanut sitä mihinkään enkä kehenkään. Hylkäsin huonon tuuleni toisen ihmisen ansiosta, hukkasin takkini kahteen kertaan ja keskenään viittomankielellä kommunikoivien tyttöjen naurua kuunnellessani muistin taas, kuinka universaali asia nauru on.

Eikä siinä vielä kaikki, sokerina pohjalla oikeasti mielenkiintoinen pienisuuri saavutus.
Löysin super mielenkiintoisen harjoittelunpaikan pari viikkoa sitten ja vaikka olen ensi keväänä suunnitellut tekeväni jotain ihan muuta kuin harjoittelua, olen päättänyt silti haastaa itseni ja hakea paikkaa. Joten tänään olen puurtanut omaperäistä ja tietenkin joukosta erottuvaa hakemustani. Täysin yliampuvan ja huippuhyvän hakemuksen erohan on tiettävästi hiuksen hieno. Mutta olen nyt lähettänyt omani puolelle valtakuntaa arvioitavaksi, saanut palautetta ja vielä on pari päivää aikaa makustella ja saada hyviä ideoita, joten ei vielä syytä paniikkiin.

Ennen kuin lakkaan lukemasta tätä uudestaan ja uudestaan ja jään ideoimaan seuraavaa kirjoitustani, vielä paljastettakoon pari asiaa. Minun sekä painovoiman ansiosta kesken luentoa hajonnut tuoli aiheutti vain vähäistä vaaraa ja tilanteesta poistuttiin naarmuitta hyvän tarinan kera (edelleen syytän tuolia, enkä näe edellisenä päivänä nauttimillani synttärikakuilla minkäänlaista yhteyttä asiaan). Lottovoittoni oli huikea euron jättipotti ja mainitsemani tutkimukset olivat tuikitavalliset verikokeet. Mutta näiden pienten seikkailujen rohkaisemana toteutin sen yhden pitkä-aikaisen unelmani, nimittäin julkaisin ensimmäisen kirjoituksen omassa blogissani. Ja mikä parasta, sinä luet sitä parhaillaan.

Vielä lopuksi niin-omaperäistä-työhakemusta lainatakseni; Kiitos ajastasi ja mielenkiinnosta blogiani kohtaan!;)