torstai 24. marraskuuta 2016

Paremman kuoleman puolesta

Leikitään pieni ajatusleikki. Muistele pahin kipu, mitä olet koskaan kokenut. Paha migreeni, viisaudenhampaan poiston jälkeinen kipu, murtuma, ruokamyrkytys... Tai mikä ikinä herättää sinussa muiston kivusta tai äärimmäisen epämukavasta olosta. 



Sait jotain mieleesi? Nyt kuvittele, että tuo kipu on vasta alkua seuraavien viikkojen tai jopa kuukausien mittaiseen odotukseen. Sinulla on nimittäin todettu parantumaton sairaus ja mitään ei ole enää tehtävissä. Nyt enää odotellaan. Odotellaan, että luonto korjaa omansa pois ja kärsimys päättyy. Sillä aikaa lääkärit yrittävät parhaansa mukaan lievittää tuskaasi, mutta kivun pahentuessa ei lääkitystä voida samassa tahdissa lisätä. 

Kipu on vain yksi muoto. Voi olla, että viimeiset ajat voit pahoin. Niin pahoin, ettei ruoka pysy sisällä. On nälkä ja heikottaa, mutta silti oksettaa. Läheisesi katsovat sinun kuihtuvan päivä päivältä pois pystymättä tekemään mitään. Entä miltä kuulostaa hukkuminen? Esimerkiksi keuhkosyövässä keuhkoihin kerääntyvä neste voi aiheuttaa samankaltaisen tunteen. 

Kaiken tämän tuskan lisäksi kipua yritetään helpottaa leikkaamalla, piikittämällä, punkteeraamalla, mutta tässä tilanteessa rohkeutta ja sisukkuutta ei palkitakaan ruhtinaallisesti. Mahdollisuutta parantumiseen ei ole, vaan kaiken tämän tuskan jälkeen edessä odottaa edelleen väistämätön kuolema. Sinä et tiedä koska tuska päättyy. Etkä sinä, eikä läheisesi, voi tehdä kärsimykselle mitään. Ei auta kuin odottaa. 

Ehkä vielä pahempi ajatusleikki. Mitä jos joutuisit seuraamaan vierestä kun joku rakkaistasi käy tämän läpi? Itse avuttomana joudut seuraamaan vierestä, osaamatta sanoa enää mitään tai pystymättä helpottamaan toisen tuskaa mitenkään.


Mihin tällä karmealla ajatusleikilläni tähtään? Kyllä, siihen pelottavaan ja tuntemattomaan asiaan, jota myös eutanasiaksi kutsutaan. Eutanasia tulee kreikankielestä ja tarkoittaa hyvää kuolemaa. Suomessa kerätään jälleen kansalaisaloitetta eutanasian sallimisen puolesta. Kyseessä ei ole heppoinen, yhtenä iltapäivänä omaisten painostuksen seurauksena tehty päätös, vaan prosessi, jossa yhdessä lääkäreiden kanssa punnitaan vaihtoehtoja elämän viimeisiin hetkiin. Kyseessä ei myöskään ole toimenpide, joka olisi pakollinen kaikille, vaan päin vastoin. Se on vaihtoehto ja mahdollisuus niille, jotka siihen haluavat tarttua. Ja itse ainakin toivon, että tarvittaessa minulla olisi mahdollisuus valita. 

Tarkoitukseni on herättää ajatuksia tämän tärkeän asian puolesta ja tiedottaa niitä, jotka eivät tästä aloitteesta ole vielä kuulleet. Jos et jostain syystä kannata eutanasiaa, kunnioitan sitä. Jos kuitenkin olet sitä mieltä, että viimeisen kärsimyksen kohdalla toivoisit itsellesi ja läheisillesi mahdollisuuden rauhallisempaan ja kivuttomampaan lähtöön, niin käythän allekirjoittamassa tämän jo yli 38 300 allekirjoitusta saaneen kansalaisaloitteen

Oleellista ei eutanasiassa ole se, että lääkärit ovat jo luovuttaneet, vaan se, että sen lisäksi sinäkin olet jo valmis lähtemään. Eutanasia ei päätä elämää, sillä näissä tapauksissa elämä päättyy joka tapauksessa. Sen sijaan se päättää kivun ja turhan kärsimyksen ihmiselämän viimeisinä hetkinä. Kenenkään ei tulisi enää kuolinvuoteellaan joutua olemaan reipas. 


sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Sain juuret ja siivet


Isäni antoi minulle suurimman lahjan, jonka kukaan voi toiselle ihmiselle antaa: hän uskoi minuun
- Jim Valvano

Samasta lahjasta kiitän omaa isääni. 

Ei niin suurta unelmaa tai niin hullua ideaa, jota kohti hän ei olisi kannustanut suuntaamaan täysillä päin - jos se on mitä sydän tahtoo. 
Koska minähän pystyn siihen!

Suurten unelmien ja korkealle tähtäämiseen vaaditun rohkeuden lisäksi olen saanut isältäni paljon juurruttavaa maanläheisyyttä. Olen oppinut pohtimaan ja ideoimaan. Ideoiden jälkeen on ollut luonnollista kokeilla ja yrittää - jos kerta ei ole tarpeeksi, niin sitten kokeillaan toisen ja kolmannen kerran. Riittävän monen yrityksen jälkeen on osattu myös tarvittaessa vaihtaa taktiikkaa. 

Ilman apua ei ole koskaan tarvinnut jäädä. Rovaniemi-Helsinki ja Rovaniemi-Jyväskylä näyttävät olevan lyhyitä matkoja, kun jossain on isän mentävä aukko. Aina pankkitilin hälyttäessä punaista, voin luottavaisin mielin kääntyä isän puoleen. Taloudellisen tuen kaupanpäällisenä olen oppinut käyttämään pienet varani järkevästi. Kiitos isän, en esimerkiksi ole ostanut keinonahkaisia tai muovisia kenkiä enää vuosiin. Sen sijaan, kun kerran ostan kengät, saan iskä-sponsoriltani tukea kunnon nahkakenkiin. Kenkiin, joilla kävely on rakotonta ja joita ei oikein hoidettuna joudu vuosiin vaihtamaan. 
Järkevästä rahankäytöstä huolimatta olen myös oppinut, että välillä täytyy nautiskella ja esimerkiksi hyvä ruoka on aivan yhtä tärkeä sijoituskohde.

Kekseliäisyys, kokeilunhaluisuus, lannistamattomuus ja maalaisjärki ovat isäni parhaita ominaisuuksia, joita väittäisin saaneeni ainakin vähän verenperintönä. Samoilla ominaisuuksilla mielestäni minä ja veljeni olemme päässeet sinne, missä tänä päivänä olemme. Ja siksi iskärakas väitän, että sinulla on ollut suuri rooli siinä, millaisia ihmisiä lapsistasi on kasvanut. Nimittäin ihmisiä, joilla on juuret ja siivet.

Kiitos isä tänään ja kiitos kaikkina muinakin 364:nä päivänä. Olet rakas ja korvaamaton. <3 







keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Ai millaista on opiskella psykologiaa?


Tämä on kysymys, jota itse aina ennen psykalle pääsyä usein pohdin ja jota minulta aina välillä tullaan kysymään. Psykologian opinnot ovat olleet kaikkea sitä mitä kuvittelinkin ja vielä paljon enemmän. Olen oppinut paljon itsestäni, läheisistäni (kyllä rakkaat ystävät, teidät on analysoitu) sekä elämästä ylipäätään.

Olen jo aiemmin suorittanut perusopinnot, joten viime vuonna pääsin jatkamaan suoraan aineopintoihin, jotka ovat jo paljon enemmän itse asiaa, mutta silti suhteellisen aakean laakeaa tietoa. Neuropsykologian luennot eivät kuulu omiin suosikkeihini, mutta myös äärimmäisen mielenkiintoisia luentoja olen ollut todistamassa. Esimerkiksi persoonallisuuspyskologian kurssilla olin korvat höröllä, kun luennolla käsiteltiin positiivista psykologiaa. Se aiheuttaa valtavasti hyviä viboja sieluni syövereissä ja sen minä haluan tulevaisuudessa pitää mukanani, mitä ikinä päädynkään tekemään. Aiemmin nimittäin psykologiassa keskityttiin vain poistamaan jo olemassa olevia ongelmia ja sairauksia, kun taas positiivisessa psykologiassa pyritään parantamaan myös mielenterveysongelmista kärsimättömien ihmisten hyvinvointia ja onnellisuutta - ikään kuin pyritään saamaan ihminen kukoistamaan. Kukapa ei haluaisi vain olemassa olon sijaan elää täysillä oman näköistä elämää ja olla paras versio itsetään? Itse olen joogamaailmankin kautta jo kokeillut monia positiiviseen psykologiaan liittyviä menetelmiä ja todennut ne toimiviksi, ja siksi haluankin tulevaisuudessa tätä ilosanomaa jakaa muillekin!

Viime vuoden mielenkiintoisin kurssi oli myös "itkukurssina" tunnettu työelämävalmiuskurssi, jossa teimme todellisia tutkimusmatkoja itseemme, ja jossa käytännössä "terapioimme" toisiamme ilmipotilasmenetelmällä. Syksyn aikana jokainen kerrallaan toi jonkin oikean arkaluontoisen asian omasta elämästään käsiteltäväksi ja muiden tehtävä oli tuoda uusia näkökulmia aiheeseen. Ensimmäisen kerran pääsin "psykologina" kohtaamaan kyyneliin asti johtavia tunteita ja rooli oli hämmentävä, kun ei voinutkaan juosta saman tien halaamaan. Saattoipa jopa pieni hiljainen pelko hiipiä mieleen; onko minusta tähän? Mutta jo tämän kurssin aikana sain kokemuksen siitä, miten otetaan se pieni askel taaksepäin. Vain sen kokoinen askel, että edelleen ymmärretään mitä toinen käy läpi ja ollaan läsnä, mutta silti tarpeeksi kaukana pystyäksemme auttamaan.


Opintojen ohessa on ollut myös paljon mielenkiintoisia tapahtumia ja koulutuksia esimerkiksi seksuaalisuudesta, jossa puhuttiin pettämisestä ja annettiin aivan uusia näkökulmia myös niinkin vakavaan aiheeseen kuin pedofilia. Lisäksi on ollut vierailuja lasten ja nuorten psykiatriselle osastolle sekä hypnoosin alkeet-kurssi, jossa pääsimme itse hypnotisoimaan ja saimme myös kokeilla miltä tuntuu tulla hypnotisoiduksi. Kurssi päättyi demoon, jossa minä pääsin hypnoterapeutin johdattelemana tunnesillalle, jossa eri muistot silmät vedessä nauramisesta tulivat yksi kerrallaan elävänä mieleeni ja aiheuttivat minulla sekä muille tilannetta seuranneille hyvät naurut! Osallistuin syksyllä myös koulutukseen, joka on osa kansainvälistä Mind the Mind-kampanjaa. Kampanjan tarkoitus on vähentää mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa ja meitä koulutettiin käytännössä pitämään koulutus/workshop aiheesta toisen asteen opiskelijoille. Kouluvuosi huipentui kesällä viikon mittaiseen miniharjoitteluun, jonka suoritin Lapin Keskussairaalan sairaalapappien mukana. Se oli jotain niin hienoa, että se vaatii kyllä ihan oman tarinansa! Teaserina voin kertoa, että pääsin tutustumaan Muurolan psykiatriseen sairaalaan, sain osallistua tasavertaisena työparina pariterapiaan ja tein syvävesisukelluksen kehitysvammaistyöhön.


Heti ensimmäisenä vuonna innostuin hakemaan Suomen psykologiaopiskelijain liiton (SPOL, jonka blogia voi lukea täältä) hallitukseen ja sieltä löysin tieni Suomen edustajaksi Euroopan psykologiaopiskelijoiden liittoon (EFPSA). SPOL:issa olen ollut mukana järjestämässä keväällä kongressia ja risteilyä, joista jäi käteen uusia näkökulmia mielialalääkkeisiin sekä uusia joogaliikkeitä tunneilleni - kuten risteilevä fuksi ja himokas professori. Heinäkuussa pidettiin SPOLympialaiset, jossa psykalaiset ympäri Suomea kisasivat mm. teräsperseessä. EFPSA:n kautta taas olen päässyt Portugaliin kongressiin tutustumaan muiden maiden psykologiaopiskelijoihin ja tunteiden koodaamiseen. Kesällä olin EFPSA:n kouluttajakoulutuksessa Liettuassa ja pitkän haaveilun jälkeen pidin  ensimmäisen koulutukseni viime viikonloppuna tuoreille psykologian opiskelijoille aiheesta pyskologin kompetenssit, ja niin kuin aavistelinkin, tämä kouluttaminen tosiaan voisi olla mun juttu... Niin ja kahden viikon päästä lähden Kroatiaan tapaamaan muiden maiden edustajia!

Tältä lukuvuodelta odotan eniten kurssia, jossa tehdään töitä oikeiden asiakkaiden kanssa hyvinvointivalmentajan roolissa. Myös joskus ensi keväänä toivon pääseväni käymään Coaching-kurssin Helsingissä sekä saan nämä loput teoriaopinnot pois alta. Ensi vuodelle jääkin sitten enää työelämään valmentavat opinnot, eli ne kaikkein mielenkiintoisimmat kurssit sekä viiden kuukauden työharjoittelu, joita odotan kuin kuuta nousevaa!


Paljon kaikkea on siis tapahtunut jo nyt. Kaikista näistä upeista asioista huolimatta parasta kuitenkin koko opinnoissa on ollut ihmiset, joita olen viimeisen vuoden aikana tavannut. Psykologialla opiskelee valtava määrä fiksua, innostunutta ja motivoitunutta nuorta väkeä, jotka pätevyydellään, kunnianhimollaan ja visioillaan yllättävät minut jatkuvasti. Tässä porukassa on helppo päästä itsensä ylittämisen imuun ja kokeilla vähän sitä sun tätä tai lähteä täysillä päin jotain aivan muuta. Sen perusteella mitä minä olen nähnyt, suomalaisten mielenterveys tulee olemaan hyvissä käsissä.

Summa summarum, psykologian opiskelu on paljon enemmän, kuin olisin koskaan voinut kuvitella ja ylpeänä kannan keltaisia haalareitani! Jokainen pääsykokeisiin lukemiseen käytetty minuutti, jokainen sen vuoksi uhrattu kyynel on todellakin ollut tämän arvoista. Vaikka koko ajan ymmärrän paremmin miten nuori ja tietämätön tieteenala psykologia oikeastaan on, silti en missään nimessä haluaisi olla missään muualla. Tänne tullessani minulla oli aika selkeät urasuunnitelmat, mutta mielenkiintoisia mahdollisuuksia löytyy koko ajan lisää ja suunnitelmani ovat kokeneetkin nyt jo melkoisen murroksen. Terapiatyön rinnalle on nimittäin vähitellen hiipinyt ajatus kouluttamisesta ja konsulttihommista... Mutta voihan toki olla, että ensi vuoden jälkeen on taas aivan uudet unelmat.

Jos haluat tietää jostain aiheesta lisää tai kysyä jotain, niin kerron kyllä mielelläni sen mitä tiedän! Tulen varmasti kirjoittelemaan psykologiaan ja opintoihin liittyvistä aiheista lisää, mutta tämän hurjan pitkän eepoksen päätän nyt tähän.

Kiitos ja anteeksi! Pus! <3

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Mitäs sitten?

Rimakauhua. Niin siinä käy kun on riittävän kauan kirjoittamatta. Pitäisi kirjoittaa jotain tosi hyvää kun kerran kirjoittaa. Huomenna on aina hyvä päivä ja yhtäkkiä juttuidea onkin jo vanhentunut. Harmittaa, ja sitten vielä vähemmän saa aikaiseksi kirjoitettua. Blogi on kyllä usein mielessä ja aina tuntuu pieni pisto sydämessä, kun en edes muista koska olen viimeksi täällä käynyt.


Kevät oli täynnä töitä, koulua, kunniatehtäviä, matkoja, hyvästejä, uuden opettelua ja elämää suurempia muutoksia, joista kerron kun sen aika on. Mukana on ollut paljon suuria tunteita. Iloa ja intoa, onnea, ylpeyttä ja kiitollisuutta, mutta myös surua, kaipuuta, haikeutta ja jopa ripaus pettymyksiä. Pienen ihmisen energia on rajallista ja blogille sitä ei ole viime aikoina riittänyt.

Nyt on kuitenkin tullut aika pysähtyä. Palasin viime viikolla viimeisimmältä ulkomaan matkalta ja seuraava odottaa vasta elokuussa. Koko olemus huutaa, että nyt on pysähtymisen ja nollauksen hetki. Onneksi nyt on aikaa. Aikaa hengittää. Aikaa tutkiskella tätä hetkeä. Aikaa etsiä uutta suuntaa. Nyt on myös aikaa tehdä gradua ja keskittyä omaan joogaharjoitukseen. On tilaa ottaa lenkkeily taas osaksi elämää ja on intoa ja mahdollisuus aloittaa blogi tai jopa molemmat blogit uudelleen. Päällimmäisinä tunteina ovat ihmetys, odotus ja jopa pieni hiljainen into tulevasta.

Tämän kirjoituksen punainen lanka loistaa poissaolollaan, mutta jostain on aloitettava. Tällä kertaa tämä teksti saa luvan tehdä sen. Joten tervetuloa takaisin mukaan tämän pienen tutkimusmatkailijan pieniin ja suuriin seikkailuihin. <3 En edes tiedä mistä alottaisin.




perjantai 29. tammikuuta 2016

Koska kaikki on mahdollista


Viime vuonna taisin kirjoittaa vuoden vaihteessa, että joka vuosi pitäisi tehdä jotain sellaista, mistä kyseinen vuosi jäisi loppuelämäksi mieleen. Edelleen olen samaa mieltä. Mitä se sitten on 2016? Sitäpä en uskalla vielä sanoa, sillä katsokaas kun...

En olisi tiennyt vuoden vaihteessa 2014, että vielä saman vuoden elokuussa istuisin lentokoneessa Aasiaan - paluulippu vasta seuraavan vuoden puolella. En myöskään tiennyt viime vuoden alussa edes haluavani joogaohjaajaksi - mitä nyt siitä joskus sarkastisesti vitsailin. Reilu kuukausi myöhemmin kuitenkin olin jo ilmottautunut ja aloittanut koulutuksen Hima Happineksessa. Toisin sanottuna vielä tähän aikaa vuosi ja kaksi sitten (eli tammikuun lopussa) olin täysin tietämätön näistä tulevista maailmaani mullistavista asioista.


Nämä suuret tapahtumat eivät olleet millään lailla pitkän linjan suunnitelmia, mutta silti ne ovat ehdottomasti niitä mistä kyseiset vuodet tulen muistamaan - toki 2015 psykologialle pääsy jää myös kirkkaasti mieleen. Kun tilaisuus tuli eteeni ja pieni ääni sisälläni kuiskasi "mitäs jos..." tiesin, että suunnitelmiini oli tullut muutos. Hetkeäkään en ole katunut äkkinäisiä päätöksiä. Päin vastoin, lähes päivittäin olen näistä päätöksistä edelleen kiitollinen.

Halusin kertoa tämän teille, sillä itse inspiroiduin tästä ajatuksesta todella kun tämän pari päivää sitten tajusin. Pohdin, että mitä suurta teen tänä vuonna, enkä oikein keksinyt mitään itselleni todella mieleenpainuvaa. Sitten se iski. Ei minun vielä tarvikaan. Jotain ikimuistoista aion tänäkin vuonna tehdä - mitä se sitten on, jään itsekin jännityksellä odottamaan!


Ole avoin mahdollisuuksille ja rohkene tarttua tilaisuuksiin. Silloin saatat löytää itsesi hyvinkin odottamattomista tilanteista. Tilanteista, jotka tulet muistamaan lopun ikääsi! Seuraavia seikkailuja odotellessa pidetään silmät, korvat ja sydän avoinna! <3