Kun törmäsin tähän kuvaan aiemmin tällä viikolla, nousi kyyneleet silmiini – niin kovasti herkistyin. Jostain syystä kuulin tämän keskustelun elävästi itsessäni ja pystyin erityisen hyvin kuulemaan tuon viimeisen kuiskauksen. Vielä toisella ja kolmanella, jopa neljännellä lukukerralla reaktio oli sama, välitön tunneryöppy.
Ihminen on varmaan perusluonteeltaan jotenkin negatiivinen tai ainakin varmanpäällepelaaja. Ehkä se on meidän geeneissä: ei turhia riskinottoja, järkeillään ja tehdään vain se, mikä tarvitaan hengissä säilymiseen. Ei se silti poista sitä, että mieli tahtoisi välillä jotain muutakin välttämättömyyksien lisäksi. Voin hyvin kuvitella, että tämä keskustelu nimen omaan käydään kun pään sisällä joku pieni aivosolu on uskaltautunut ottamaan aiheeksi unelmat ja niiden tavoittelun.
Minä ainakin tunnistan tämän keskustelun. Voin kyllä myös ilokseni myöntää, että usein tuo pieni kuiskaus on otettu huomioon päätöksiä tehdessä. Mutta tuskin siltikään liian tai edes riittävän usein.
Kun mietin, että perustaisin blogin, hakisin harjoittelijaksi Asia Exchangelle, tai hakisin oman alan töitä, vaikka paikka S-marketissa oli varma, sekä joka ikinen kerta kun olen päättänyt alkaa lukemaan pääsykokeisiin, on tämä sama pohdinta käyty läpi. Lopputuloksesta tiedän, että sydän on lopulta saanut viimeisen sanan. Enkä voisi olla siitä kiitollisempi.
En tiedä onko sydän vahva, vai ylpeys, kokemus ja järkeily ymmärtäväisiä, mutta ainakin näissä tilanteissa on sydän on saanut äänensä kuuluviin. Ja sehän on näistä neljästä juuri se, joka oikeasti tietää mitä ihminen sisimmissään todella halajaa.
Joten eiköhän annettaisi sydämille mikrofonit?
Siis, aivan ihana toi teksti :`) Niin totta <3 Ei ihme, että oot herkistynyt!
VastaaPoistaNo eikö olekin!<3 Ihanaa, että joku muukin ymmärtää saman!:)
Poista