Pelkotilat ja turvattomuuden tunne

 Jos pelko sua ahdistaa nurkkaan
joka kulmasta kuolema kurkkaa
oot huonon hypnoosin vallassa

Mä olen nyt hetken ollut Jukka-pojan sanoin huonon hypnoosin vallassa. Pitkälle matkalle lähtöön liittyy aina tietynlaista huolta ja haikeutta, mutta omani karkasi käsistä viime viikolla, kun matkustajakone ammuttiin alas.

Minä ahdistuin. Enkä sillä lailla suppeasti ainoastaan omasta lentomatkastani, vaan ihan kaikesta. Muutamaan päivään minun maailmassani ei ollut kuin sotaa, ihmisten teurastusta, eläinten rääkkäystä, raiskaajia, kuolemaa ja epäoikeudenmukaisuutta. Kaikki kärjistyi eiliseen aamupäivään, kun olin aamulla lukenut uutisia. Ne asiat, mitä ihmiset tekevät toisille ihmisille (enkä edes ota tähän nyt niitä asioita, mitä ihmiset tekevät eläimille) horjuttavat kyllä ainakin omaa luottamustani tähän elämään.

 

Siihen on syynsä, miksi en kovin usein lue uutisia ja miksi lapset vaihtavat huonetta kun uutiset pärähtää telvisioruutuun. Millainen kymmenenvuotias kestäisi kuunnella sellaisia tapahtumia, mitä nytkin uutisissa puhutaan? Lapsia varmaan suojaa tietynlainen ymmärtämättömyys, joka poistuu sitä mukaan, kun vanhemmaksi tullaan. Tieto lisää tuskaa ne sanoo, ja minä olen siitä täysin vakuuttunut. Toivon todella, ettei tämän tietoisemmaksi enää voi tulla, kuin mitä nyt 23-vuotiaana olen.

Pitäisi olla sivistynyt ja viestijänä varsinkin pitäisi seurata kaikkia satoja eri medioita ja olla selvillä kaikesta. Minä vaan olen liian herkkä moiseen. Afrikassa käynnissä oleva rotupuhdistus pilaa minun päiväni siinä, missä tieto kissanpennun heitteille jätöstä, enkä minä voi tehdä mitään. Näin se on aina ollut ja olen saanut niin monta kertaa kuulla olevani herkkä ja että minun pitäisi vähän pystyä kovettamaan itseäni. Pientä edistystä varmasti on tapahtunut, mutta herkkyys on ja pysyy. Herkkyydestä puheen ollen, kannattaa lukea Tanian erinomainen teksti aiheesta täältä! Herkkyys on varmasti tietyllä tapaa rikkaus, mutta näissä tapauksissa se on myös eräänlainen risti kannettavaksi.

Eilen minusta tuntui, ettei meistä ole kukaan turvassa. Maailmalla tapahtuu nyt niin paljon kaikkea ja asialla on suuria liikkeelle panevia voimia kuten Amerikka, sekä meidän lyhyellä tikulla vedetty naapurimaa Venäjä. Venäjä on osallisena eräissä pahimmissa painajaisissani, eikä mielialaani nosta se, että muiden maiden ja Venäjän välien kärjistyessä, ainoa meitä fyysisesti erottava asia on maahan vedetty viiva. Minä en tiedä politiikasta juuri mitään, eli jos nämä kuulostavat sinusta aivan naurettavilta pohdinnoilta, niin se ei haittaa. Ei se silti poista sitä yleistä turvattomuuden tunnetta, joka oli täyttä totta minulle eilen ja monia kertoja aiemminkin.

Kaikki tämä huoli lähti näiden kahden lentokoneen katoamisesta, sekä siitä, että ne koneet sattuvat olemaan sama lentoyhtiö, jolla itse lennän pisimmän lentoni Aasiaan. Kirjoitin samasta asiasta eilen Iltalehden blogissani. Tunteet ovat heittäneet häränpyllyä, ajatukset ovat käyneet läpi kaiken kuolemanpelosta itse kuolemaan ja tuleva matka oli täynnä pelkkiä uhkakuvia lentokoneen putoamisesta tsunameihin ja taifuuneihin. Eniten on pelottanut juuri nuo lentomatkat. Eikä niissäkään niinkään se, että jos se kone putoaa, vaan se, että jos kerkiän tajuta sen, että se putoaa. Toki kuolemaa miettiessä on tullut mieleen myös kaikki ne asiat, jotka jäisi tekemättä ja sellaiset ajatukset luonnollisestikin lannistavat.

Onnekseni voin kertoa, että tuo vaihe alkaa mennä jo ohi. Ehkä en jaksa enää pelätä, tai sitten sain jollain ihmeellä keinoin vedettyä itseni takaisin tähän maailmaan, jossa ainakin toistaiseksi on vielä värit tallella. Nyt katsontakantani on, että se tulee mikä on tullakseen, ajasta ja paikasta riippumatta. Mietin omaa elämääni ja tulevaa matkaa ja jos jotain sattuisi, voinpahan sanoa eläneeni täysillä.

Nyt pystyn jo hykertelemään ajatuksella, että kahden viikon päästä pääsen paikkoihin kuten Thaimaa ja Bali, eli paikkoihin, joissa olen aina halunnut käydä. Ajatus tulevasta ei ole enää yksi iso murhenäytelmä, vaan pikku hiljaa alan näkemään rantahiekkaa, auringon laskuja ja kookospähkinästä sojottavia neonvärisiä pillejä, ja hetkittäin en malta odottaa, että olisin jo perillä!

Viimeinen kuva on mielestäni kuvainnollinen tähän postaukseen. Joskus jäämme katsomaan asioita liian läheltä ja yksitoikkoisesti, ja silloin maailma voi näyttää vääristyneeltä. Kun pystymme ottamaan huoliimme etäisyyttä ja tarkastelemaan niitä oikeassa koossa, eivät yksityiskohdat korostu liikaa ja asiat palaavat todellisiin mittasuhteisiinsa.

Onko teillä ollut ikinä vastaavia kokemuksia? Yleistä turvattomuuden tunnetta ja siitä johtuvaa ahdistusta tai johonkin yksittäiseen tapahtumaan liittyvää pelkoa, joka hetkittäin melkein salpaa jopa hengityksen? Ja ennen kaikkea, millä pääsitte niistä yli? Olisi mielenkiintoista kuulla, että olenko pelkojeni kanssa yksin. Anonyyminakin voi kommentoida! :)